Yö, jolloin kaikki suuntaa rannalle: Sant Joan 2017

Istumme valtatiellä ruuhkassa. Pääsemme eteen päin etanavauhtia, mutta tämä on nyt kestettävä, muutakaan ei voi. Kello on kahdeksan illalla, kuvittelimme olevamme liikkeellä ajoissa. Niin taisi luulla moni muukin. Tie ruuhkautuu risteyksissä, joissa se haarautuu. Autoletka pitenee perässämme, kaikilla on mielessään sama suunta: rannalle on päästävä. Vain kohteena oleva kaupunki vaihtelee autossa istujien mukaan. Katson kadehtien vastaantulevien tyhjääkin tyhjempää kaistaa: jos haluaisit viettää juhannusta sisämaassa, pääsisi paljon helpommalla.

Puolen tunnin matka lähikaupunki Mataróon taittuu puolessatoista tunnissa. Ehdimme kuitenkin juuri illallisaikaan. Onneksi kaverit ovat varanneet pöydän kulmabaarista, vaikka varausta tuskin olisi edes tarvinnut: kaupungin keskustassa sijaitsevassa tapasbaarissa olemme lähes ainoat asiakkaat. Kaikki todellakin ovat rannalla.


Olen viettänyt monet juhannukset (tai paikallisittain Sant Joanit) Espanjassa, mutten yhtäkään rannalla, vaikka se onkin se kaikista perinteisin paikallinen juhannuksenviettopaikka. Ensimmäisestä Barcelonan vuodesta lähtien minua on varoiteltu siitä hulluudesta, joka rannalla juhannuksena vallitsee. Ihan hirveä meno, jumalattomasti porukkaa, järjetöntä ilotulistusten ampumista, varastettuja käsilaukkuja ja örveltäviä nuoria. Ei kannata.

Mutta tänä vuonna meidän kaverit sattuvat asumaan ensimmäistä kertaa rantakaupungissa ja meillä on ihan oikeasti mahdollisuus piipahtaa rannalla. Ja juurkin vain piipahtaa: jos ei huvita jäädä, voidaan tulla takaisin asunnolle. 

Liike kaduilla kasvaa mitä lähemmäksi rantaa pääsemme. Terasseilla ihmiset viimeistelevät illallisiaan ja perheet kävelevät pitkin rantakatua. Kaikkialla kuuluu pauketta, kun raketit ja ilotulitukset pamahtelevat ympäriinsä. Outo sekoitus lämmintä kesäyötä ja ääniä, jotka omassa mielessäni kuuluvat pakkasia paukkuvaan uudenvuoden yöhön. Lapsilla on hauskaa ja vanhemmat katsovat vierestä, kun nämä iloitsevat papattien ja rakenttien sytyttämisestä. Kukaan ei ole kuullutkaan suojalaseista.


Saapuessamme rantahietikolle odotan näkeväni lauman nuorisoa ja sen kuuluisan hulluuden. Rannalla on kuitenkin tilaa vaikka muille jakaa. Taktikoimme itsellemme leiriytymispaikan pylvään vierestä, johon välillä holtittomasti ilmaan kirmaavat ilotulitukset eivät ehkä luultavimmin osuisi. Rantabaarin, chiringuiton latinohitit kantautuvat rantaviivalle asti. Ostamme pari mojitoa, joita siemailemme rantahiekalla jutellen.

Ilmassa haisee palaneen käry. Nyt ei ole kuitenkaan kyse ilotulituksista; rannan tuntumassa on sytytetty palamaan naapuruston virallinen kokko. Se ei vedä vertoja Suomen soutuveneistä kyhätyille keoille, mutta on silti näyttävä. Pian myös nuorisoporukoiden omatekoiset, hieman pienemmät kokot syttyvät palamaan. Samalla myös pari päivää aikasemmin loppuneen lukiovuoden muistiinpanot saavat kyytiä, kun ne sytytetään yhteisvoimin tuleen. 

Kello näyttää puolta yhtä ja päätämme lähteä jatkamaan iltaa asunnolle. Perheet suuntaavat kotiin yhtä matkaa meidän kanssamme. Samaan aikaan ihmisiä alkaa virrata rannalle juhlimaan. Mataró ei ole ehkä se suosituin juhannusmesta ja hyvä niin. Tai sitten hulluus alkaa vasta myöhemmin yöstä. 

Kämpillä jatkamme iltaa juoden, sipsejä syöden ja höpötellen. Olen ollut kesäisissä juhlatamineissa jo alkuillasta asti ja olisin valmis suuntaamaan tanssilattioille vain pikaisen nenän puuteroinnin jälkeen. Mieskööri puolestaan alkaa vasta nyt miettimään tamineitaan: valikoidaan kenkiä, joiden tulisi tuntua mukavilta jaloissa, mutta joilla myös varmimmin pääsisi klubille sisään. Olisihan se nyt kurjaa olla joukon ainoa, jolle sanottaisiin, että sinä jäät näistä bileistä paitsi. Sitten mallaillaan kauluspaitoja toinen toisille, kunnes asukokonaisuus saa porukan hyväksynnän ja voidaan edes suunnitella lähtöä. 


Karttapalvelu näyttää, että klubille olisi 15 minuutin kävelymatka. Aletaan käymään tyypillistä perjantai-illan vääntöä siitä, mennäänkö autolla vai ei. Minun kantani on selvä: ei todellakaan mennä! Olemmehan kaikki juoneet ainakin pari drinkkiä. Ja vaikkemme olisikaan, ei kai vartin kävelymatka ole matka eikä mikään. Joensuussa asuessani saatettiin kävellä ainakin se puolituntia 15 asteen pakkasessa kello 3:00 aamuyöstä - sitä saattoi jo kutsua jonkinlaiseksi matkaksi.

Saavumme hiljaisille kaduille teollisuusalueen laitamille. Espanjassa useat klubit sijaitsevat juuri tällaisilla alueilla: kaukana asutukselta ja valittavilta naapureilta, omissa oloissaan kauempana muusta maailmasta. Ja koska nämä alueet yleensä ovat kaukana muusta asutuksesta, ei edes öisin kulkeva julkinen liikenne pysähdy lähimain. Niinpä näille klubeille mennäänkin usein autolla, minkä sosiaalisesta hyväksynnästä kielii klubien omat parkkipaikoitusalueet asiakkailleen. Onneksi Matarón diskot ovat suhteellisen lähellä ja ystävysten askel käy kevyesti kaikesta kotona käydystä valituksesta huolimatta.

Metalliaidat ja suuret teollisuushallit reunustavat yöllisiä katuja. Bensa-aseman kohdalla meitä vastaan kävelee afrikkalainen mies, joka on pukeutunut perinteiseen islamilaiseen tunikaan. Klubien basson täyteinen musiikki kuuluu vaimeana kaukaa. Kohta ollaan perillä. Taidan nähdä jo julkisivun violetit valot. Mutta kadut ovat omituisen hiljaiset. Jo toinen afrikkalainen kävelee meitä vastaan. Tyypilliset, klubien läheisyydessä omia juomiaan juovat nuorisoporukat huutavat poissaolollaan. 

Yhtäkkiä kuulen musiikkia, mutta paljon lähempää kuin aikaisemmin. Tällä kertaa musiikki ei kuitenkaan ole diskomusaa. Erään hallin avoimista ovista kuultaa valoa. Lähestymme teollisuusrakennusta ja näemme, kuinka rakennuksen sisäänkäynti käy ahkerasti ja vaimea puheensorina kantautuu kadulle. Ulkoa päin rakennus on kuin mikä tahansa alueen tehdashalli tai autokorjaamo. Sisältä kuitenkin paljastuu sinisin värein kauniisti maalatut aaltoilevat seinät, jotka eivät todellakaan istu kuvaan teollisuushallista. Vilkaisen sisälle ja näen joukon ihmisiä rukoilemassa hallin lattialla. Etualalla toiset napostelevat jotain ja juttelevat hiljaa. Hengelliset sävelet kaikuvat teollisuusalueen yössä. Tajuan, että meneillään on muslimien ramadan. Ja me olemme matkalla klubille. 


Yhtälailla kuin klubit, myös nämä "moskeijat" on sijoitettu kauemmas asutuksesta ja muun sosiaalisen elämän keskiöistä kaupunkien laitamille. En kuitenkaan uskonut näkeväni näitä kahden kulttuurin hyvin erityyppisiä yöllisiä kokoontumispaikkoja kahden korttelin päässä toisitaan. On kuin olisi nähty paremmaksi siirtää tietynlaiset aktiviteetit pois valtavirtaelämän piiristä sivummalle, missä ne eivät häiritse ketään. Siellä myöskään normaalista käyttäytymisestä poikkeavat toimintatavat eivät herätä niin paljon huomiota tai niitä voidaan kenties katsoa läpi sormien: oli kyse sitten muslimien yöllisistä ramadan ruokailuista ja rukouksista tai sitten paikallisten hatarista askelista ja kännisistä yöhuuteluista. Yhtäkkiä klubille meno tuntuukin jotenkin oudolta, lähes typerältä.

Perille päästyämme emme löydä etsimäämme klubia, kunnes tajuamme sen olevan suoraan nenämme edessä ja suljettuna. Myös toisen klubin edessä kadut ammottavat tyhjyyttään. Toteamme, että juhannuksena ihmiset todellakin taitavat mennä rannalle. Löydämme klubin, jossa on hieman enemmän menoa. Maksamme sisäänpääsymaksun, joka sisältää juoman. Värikkäät valot ja latinohitit saattelevat meidät alakertaan, jossa Sant Joania viettetään kuin mitä tahansa muuta viikonloppua. Tanssimme ja pääsen heti mukaan ryhmiin - rakastan tanssia! Ehdimme nauttia tunnelmasta kymmenen minuuttia, kun pojat älähtävät: "Mennään sittenkin rannalle, kaikki on juhannuksena siellä!" Jään tuijottamaan ehdotusta suu auki. Vastahan me tulimme! Tajuan, että kyseessä ei ole ehdotus vaan toteamus. Lähdemme kohti rantaa, mutta minun jalat vievät asunnolle ja nukkumaan. Välillä en tajua sitten yhtään tällaista paikallisten suunnittelemattomuutta ja suunnitelmien yhtäkkisiä vaihdoksia...

Mutta sitten mietin hetken ja ymmärrän: rannalle pitää päästä, sillä siellä on kaikki muutkin

Tunnisteet: , , , ,