Karkkipäivä. Sille tuskin on käännöstä espanjaksi. Tai voithan tietty sellaisen yrittää vääntää: el día de las chuches. Kuulostaa hölmöltä. Ei sitä ymmärrettäisi kuitenkaan. Tai ylipäätään sitä, että lähes kokonaisen karkkipussin voi mutustella kerralla tuntematta huonoa omatuntoa - jos kerran on karkkipäivä!
Espanjalaiset tuntuvat ymmärtävän karkkien syömisen idean aivan kummallisella tavalla: niitä syödään ja jaetaan lapsille tiputellen, yksi siellä, toinen täällä. Miun mielestä moinen toimintatapa on lähinnä kidutusta. Mieluummin olisin sitten ilman, kuin että saan pienen maistiaisen ja sitten ei enempää herukaan. Viiden yhteen putkeen nautitun karkin jälkeen aletaan jo toppuuttelemaan ja varoittelemaan jopa minunlaista leikki-iän ohittanutta henkilöä vatsavaivoista: "Myöhemmin sitten möyrit tuolla vatsaasi pidelleen, että ai kun tuli syötyä liikaa." Niinpä niin: ei ole tainnut monikaan espanjalainen karkkiähkyjä koskaan vetää, sillä ei ihan viidestä saatika viidestätoista namusta semmoista saada.
Espanjalaisten karkinsyöntityyli näkyy myös siinä, ettei karkkeja tosiaankaan ihan joka kulmalta saa ja kauppojen valikoimat ovat suhteellisen suppeita ja tylsiä. Uutuuspussimainokset eivät tule vastaan bussipysäkkien mainostauluissa tai karkkihylly ei vie puolta paikallisen supermarketin pinta-alasta. Erikoisempia nameja voi ostaa karkkipuodeista tai joskus markkinoilta, joissa pussiin ladotaan pari tuota ja yksi tuota: siis toisin sanoen irtokarkkejakaan ei sananmukaisesti kauhota vaan lähinnä lusikoidaan kappalemäärittäin, kuin merkkareita kioskilla konsanaan. Jos Suomessa lakut, sienet, suklaanallet ja veneet ovat saaneet seurakseen sokeriveron, ja näiden houkutusten kilohinta kirpaisee, Espanjassa luku huitelee ihan omissa sfääreissään, vaikka kyseisetä veroa ei karkkipoloisille ole langetettu: karkkien kilohinta voi olla lähes tupla siitä, mitä se Suomessa on. Karkkikulttuurin erilaisuus näkyy myös siinä, että lapset innostuvat jos minkäkinmoisesta imeskeltävästä, tylsänmakuisesta, kovasta paperikarkista (niistä, mitä jaetaan ilmaiseksi yritysten vastaanotoissa tai messuilla) - lapsilla ei ole nähtävästi Candy Kingin tai Karkkikadun valikoimista tietoakaan.
Myönnettäköön, parempi näin: tällä tavalla lapset eivät opi mussuttamaan jumbopussia joka perjantai, eikä aikuisiälläkään leffaseuraksi tarvita kilotolkulla sokerihuurrettua kamaa. Karkit pysyvät erityishetkien, kuten synttärien, kohokohtina, vanhempien tapana palkita lapsiaan ja mummien ja ukkien eleenä helliä lapsenlapsiaan. Hampaat kiittävät, vatsa kiittää... ja mitähän muuta. Tältä kannalta toimintamalli vaikuttaa enemmän kuin hyvältä ja suomalaisten karkkipäivät kuulostavat aika hurjilta! Mutta annas kun päästään puhumaan niistä espanjalaisten Nutella-leivistä, croisanteista, suklaasta, ravintoloiden päivän menuihin kuuluvista jälkiruuista, leipomotuotteista.... siinä vaiheessa ei kannata enää mainita sanaakaan karkkipäivänä herkuttelemistani viidestä (tai edes viidestätoista!) irtokarkista. ;)
Tunnisteet: ajatuksia, ruoka
