Nyt, kun au
pair-vuoteni taitaa virallisesti olla ohitse, voisin kirjoitella
pientä yhteenvetoa, ja kokemuksen rintaäänellä jakaa ajatuksia
niitä kaipaaville.
Aloitetaanko
vaikka semmoisella kliseisellä lausahduksella kuin "Vuosi meni
yllättävän nopeasti". Mutta tottahan se on, kun on kaikkea
uutta ja kivaa, aika hujahtaa siivillä.
Mutta ei tämä
vuosi ole ruusuilla tanssimistakaan ollut. Totta kai blogiin,
ajoittaisiin sähköpostiviesteihin kavereille ja Facebookiin
valikoituvat ne mielenkiintoisimmat ja parhaat hetket, mutta suurin
osa ajasta on loppujen lopuksi sitä normaalia arkea: välillä
tuntui, että asuin lastentarhassa, olin jo kakskymppisenä
mammavaatteisiin pukeutuva yksinhuoltajaäiti tai muuten vaan neljän
seinän sisään jumittunut tylsimys. Työn puitteissa keskittyi
tietenkin niiden lapsien kaitsemiseen, paistinpannun pesemiseen tai
tavaroiden järjestelemiseen: ei se homma erityisen hehkeää missään
maailman kolkassa ole. Sen kuitenkin opin, että sitten, kun on
velvollisuudet suoritettu, ja vieläpä ihan hyvällä tuloksella,
pystyi hyvällä omallatunnolla vaihtamaan vapaalle; oli se sitten
loppupeleissä bailuilta Barnassa, kävelykierros ostarilla, leffa
oman huoneen turvassa, lenkki lähialueilla tai nukkumista peitteen
mutkassa.
Alkuun hämmensi
suuresti se, että asuessa perheen kanssa työ- ja vapaa-ajan raja on
häilyvä. Olin työskennellyt juuri ennen au pair-vuottani tiukasti
toimistoaikatauluja ja kahvitaukoja noudattavassa kesätyöpestissä,
enkä osannut oikein varautua siihen, että "kotona
työskentelyssä" saattaa joutua tekemään työtä (auttamaan
lapsia tai saamaan ne aisoihin, tekemään arkisia kotitöitä...)
vaikka olisikin "vapaalla", ja toisaalta taas työnteko
saattaa tuntua toisinaan kuin lomalla ololta (lasten kanssa
leikkiminen, olohuoneen sohvalla lehden lueskelu, sillä aikaa, kun
lapset puuhaa omiaan, elokuvien katselu, uima-altaalla olo...).
Rutiinien muodostuessa tämä "ahdistus" kuitenkin
helpottui, sillä vaikka välillä olisinkin joutunut tekemään
enemmän työtä tai pidempää päivää, tiesin, että siellä
jossain häämöttää myös viikonloppu tai vapaa-ilta, tai ainakin
rennompia hetkiä.
Vuoden
aikana olen oppinut valtavasti asioita, en ainoastaan Espanjasta ja
Kataloniasta, vaan myös perhe-elämästä, ihmisistä ja itsestäni.
Olen oppinut huomaamaan, että on olemassa monenlaisia perheitä, ja
heillä erilaisia tapoja tehdä asioita. Ei ehkä ole olemassa juuri
sitä kaiken kattavaa oikeaa tapaa järjestellä ruokailuvälineet
keittiönlokerikkoon (vai kuuluuko ne edes vetolaatikkoon laittaa?),
mutta erilaisia tapoja kylläkin. Olen myös oppinut suhtautumaan
asioihin eri tavoin: voin nähdä itse asian näin, koska äitini ja
isäni niin minulle on opettanut jo ihan pienestä asti, mutta
ymmärrän myös, että joku muu on oppinut näkemään sen jo
lapsuudestaan asti toisella tavalla. Tästä erittäin hyvänä
esimerkkinä lastenkasvatus. Olen joutunut pohtimaan enemmän kuin
koskaan aikaisemmin mm. mikä on hyvä tapa rangaista tai palkita
villiintyviä lapsia, ymmärtääkö neljävuotias vielä loogista
selittelyä, miksi jotakin saa tehdä, ja miksi jotain ei, tai
millaiset tv-aikataulut, tietokonesäännöt. kotitehtäväpakot tai
leikkihetkiajoitukset tulisi lapsille laittaa. Samalla kuitenkin olen
oppinut, että ei vanhemmistakaan varmasti kukaan ole aina
täydellinen: on se sen verran vaikeaa tuo lasten kanssa oleminen
aina välillä. Myös oivallus, että muksut eivät ole kuitenkaan
minun katrastani, helpotti paljon panikointiani, sillä vaikka minun
tehtävänäni on ollut toki tukea lapsia ja heidän kehitystään,
en voi muuttaa heitä tuosta noin vain enkeleiksi. Vanhemmat ovat
loppupeleissä ne pomot. Lapsilla on ollut elämää ennen minua, ja
heillä tulee jälkeenikin olemaan, joten en voi olla muuttamassa
heitä omalla olemisellani valioyksilöiksi naps vain. En myöskään
voi olettaa, että heille iskostuu englannin kieli takaraivoon, klik,
siinä se. Voin vaan kiltisti jatkaa siitä mihin edellisen au pairin
kanssa oltiin jääty, ja kunnioittaa niitä periaatteita, joilla
perhe toivoo lapsista pidettävän huolta. (Jos
maapähkinäsuklaalevitettä tulee laittaa vain toiselle puolelle
kerrosvoileipää, laitan sitä vain toiselle puolelle. Jos
keittiöntuoleista ei saa rakentaa leikkejä, niistä ei sitten
rakennella mitään.)
En
ole koskaan päässyt näin hyvin seuraamaan lasten elämää kuin
suurennuslasin alta. Lapset osaavat olla mielettömän ärsyttäviä
ja suloisen ihania (yleensä ei samaan aikaan). Heidän on vaikeaa
sanoa kiitosta, mutta aina ajoittain he yllättäen sen osaavat aina
jollain kumman tavalla näyttää–vaikka juuri tuntuisinkin, että
on ollut aivan kamala hoitotäti, joka vaan nalkuttaa. Olen voinut
seurata näiden mukuloiden kasvua jopa psykologisten pähkäilyjen
pohjalta, sillä olen mm. huomannut sen kehityksen, mikä pienimmillä
on tapahtunut piirtämisen ja lautapelien ymmärtämisen suhteen.
6-vuotias oppi vuoden aikana jo lukemaan, ja molemmat pienimmistä
tänä kesänä uimaan. Olen pannut merkille myös, kuinka vanhin
poika alkaa olemaan nuorenpojan alku omine mielineen ja
äksyilyineen...
Kesällä
pohdimme, tulisiko minun nyt au pair-vuoden päätteeksi vaihtaa
puhelinliittymääni (alunperin perheen minulle antama). Hostisä
kysyikin, kuinka monta uutta tuttua olen saanut tämän vuoden
aikana, tarkoittaen, miten monella on espanjalainen numeroni, ja
miten suuri vaiva se olisi vaihtaa. Arvioin luvuksi viitisenkymmentä.
50! Aivan uskomaton määrä uusia tuttuja, ja todellakin, moni
heistä vain ns. tuttuja, mutta useimmat heistä kaikki niin
ystävällisiä, ja sellaisia, joihin voisi ottaa yhteyttä, jos
haluaisi jotain tehdä, ja kaipaisi seuraa. Joukossa on kuitenkin
ollut helmiä, joiden kanssa pidämme vieläkin yhteyttä, ehkä
tapaamme vielä tulevaisuudessakin, ja jotka ovat jääneet mieleen
merkittävinä ystävinä täällä oloaikanani.
Tiedän,
että olen ollut hyvin onnekas au pair-vuoteni osalta, joten on ehkä
puolueellista sanoa, että ”kannattaa”. Mutta hyvän perheen
löytyessä kokemus on yleensä sanoinkuvaamattoman hieno. Sen voi
ainakin sanoa helposti näin jälkeen päin, vaikka toisaalta voin
myös myöntää, että tällä hetkellä olen jo valmis tekemään
vaihteeksi jotain muuta. Aika aikaansa kutakin.
Tässä
muutamia plussia ja miinuksia au pair- vuodesta, etenkin
Barcelonassa:
+
hieno kaupunki, hyvät kulkuyhteydet, aina tapahtuu
+
aurinko ja sää, ranta
+
ulkonakäynti (baarit ja kahvilat) halpoja
+
ystävälliset ihmiset
+
kielen ja kulttuurista oppiminen
+
itsenäistyminen, rohkeuden ja uskaltamisen kasvu
+
uusiin ihmisiin tutustuminen
+
uusiin tilanteisiin meneminen
+
hyvännäköiset tummahippiäismiehet
+
pussaillaan ja halitaan paljon
+
hyvää ruokaa (tosin tuntuu, että melkein aina pyörii samat menut)
+/-
uloslähtiessä ei tarvitse laittautua ja tälläytyä
+/-
guapa (”kaunis”)- huutelut kaduilla
+/-
halvat vaatekaupat (huonona puolena, että tulee ostettua helposti)
+/-
valvotaan myöhään
-
juttelemaan tulevat outot tyypit, pitää yrittää ignorata
muutamalla tökeröllä sanalla
-
ihmiset eivät osaa usein englantia (aluksi oli hankalaa)
-
Renfe-junat ovat usein myöhässä ja lähtöraiteet sekavia
-
kaupat eivät ole auki sunnuntaisin
-
metrossa ja ruuhkaisilla tai tunnetuilla julkisilla paikoilla pitää
pitää tavaroistaan hurjan hyvää huolta (taskuvarkaita on
tuhottomasti)
-
korkkarit joutuu jättämään kotiin liian usein (aina kävellään
paljon, kadut mukulakivisiä, asemilla portaita, aina ylämäkeä...)
-
kahvit on aina liian pieniä
Tunnisteet: ajatuksia, au pair, vinkit