Au pair- vuosi

Nyt, kun au pair-vuoteni taitaa virallisesti olla ohitse, voisin kirjoitella pientä yhteenvetoa, ja kokemuksen rintaäänellä jakaa ajatuksia niitä kaipaaville.

Aloitetaanko vaikka semmoisella kliseisellä lausahduksella kuin "Vuosi meni yllättävän nopeasti". Mutta tottahan se on, kun on kaikkea uutta ja kivaa, aika hujahtaa siivillä.

Mutta ei tämä vuosi ole ruusuilla tanssimistakaan ollut. Totta kai blogiin, ajoittaisiin sähköpostiviesteihin kavereille ja Facebookiin valikoituvat ne mielenkiintoisimmat ja parhaat hetket, mutta suurin osa ajasta on loppujen lopuksi sitä normaalia arkea: välillä tuntui, että asuin lastentarhassa, olin jo kakskymppisenä mammavaatteisiin pukeutuva yksinhuoltajaäiti tai muuten vaan neljän seinän sisään jumittunut tylsimys. Työn puitteissa keskittyi tietenkin niiden lapsien kaitsemiseen, paistinpannun pesemiseen tai tavaroiden järjestelemiseen: ei se homma erityisen hehkeää missään maailman kolkassa ole. Sen kuitenkin opin, että sitten, kun on velvollisuudet suoritettu, ja vieläpä ihan hyvällä tuloksella, pystyi hyvällä omallatunnolla vaihtamaan vapaalle; oli se sitten loppupeleissä bailuilta Barnassa, kävelykierros ostarilla, leffa oman huoneen turvassa, lenkki lähialueilla tai nukkumista peitteen mutkassa.


Alkuun hämmensi suuresti se, että asuessa perheen kanssa työ- ja vapaa-ajan raja on häilyvä. Olin työskennellyt juuri ennen au pair-vuottani tiukasti toimistoaikatauluja ja kahvitaukoja noudattavassa kesätyöpestissä, enkä osannut oikein varautua siihen, että "kotona työskentelyssä" saattaa joutua tekemään työtä (auttamaan lapsia tai saamaan ne aisoihin, tekemään arkisia kotitöitä...) vaikka olisikin "vapaalla", ja toisaalta taas työnteko saattaa tuntua toisinaan kuin lomalla ololta (lasten kanssa leikkiminen, olohuoneen sohvalla lehden lueskelu, sillä aikaa, kun lapset puuhaa omiaan, elokuvien katselu, uima-altaalla olo...). Rutiinien muodostuessa tämä "ahdistus" kuitenkin helpottui, sillä vaikka välillä olisinkin joutunut tekemään enemmän työtä tai pidempää päivää, tiesin, että siellä jossain häämöttää myös viikonloppu tai vapaa-ilta, tai ainakin rennompia hetkiä.

Vuoden aikana olen oppinut valtavasti asioita, en ainoastaan Espanjasta ja Kataloniasta, vaan myös perhe-elämästä, ihmisistä ja itsestäni. Olen oppinut huomaamaan, että on olemassa monenlaisia perheitä, ja heillä erilaisia tapoja tehdä asioita. Ei ehkä ole olemassa juuri sitä kaiken kattavaa oikeaa tapaa järjestellä ruokailuvälineet keittiönlokerikkoon (vai kuuluuko ne edes vetolaatikkoon laittaa?), mutta erilaisia tapoja kylläkin. Olen myös oppinut suhtautumaan asioihin eri tavoin: voin nähdä itse asian näin, koska äitini ja isäni niin minulle on opettanut jo ihan pienestä asti, mutta ymmärrän myös, että joku muu on oppinut näkemään sen jo lapsuudestaan asti toisella tavalla. Tästä erittäin hyvänä esimerkkinä lastenkasvatus. Olen joutunut pohtimaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin mm. mikä on hyvä tapa rangaista tai palkita villiintyviä lapsia, ymmärtääkö neljävuotias vielä loogista selittelyä, miksi jotakin saa tehdä, ja miksi jotain ei, tai millaiset tv-aikataulut, tietokonesäännöt. kotitehtäväpakot tai leikkihetkiajoitukset tulisi lapsille laittaa. Samalla kuitenkin olen oppinut, että ei vanhemmistakaan varmasti kukaan ole aina täydellinen: on se sen verran vaikeaa tuo lasten kanssa oleminen aina välillä. Myös oivallus, että muksut eivät ole kuitenkaan minun katrastani, helpotti paljon panikointiani, sillä vaikka minun tehtävänäni on ollut toki tukea lapsia ja heidän kehitystään, en voi muuttaa heitä tuosta noin vain enkeleiksi. Vanhemmat ovat loppupeleissä ne pomot. Lapsilla on ollut elämää ennen minua, ja heillä tulee jälkeenikin olemaan, joten en voi olla muuttamassa heitä omalla olemisellani valioyksilöiksi naps vain. En myöskään voi olettaa, että heille iskostuu englannin kieli takaraivoon, klik, siinä se. Voin vaan kiltisti jatkaa siitä mihin edellisen au pairin kanssa oltiin jääty, ja kunnioittaa niitä periaatteita, joilla perhe toivoo lapsista pidettävän huolta. (Jos maapähkinäsuklaalevitettä tulee laittaa vain toiselle puolelle kerrosvoileipää, laitan sitä vain toiselle puolelle. Jos keittiöntuoleista ei saa rakentaa leikkejä, niistä ei sitten rakennella mitään.)

En ole koskaan päässyt näin hyvin seuraamaan lasten elämää kuin suurennuslasin alta. Lapset osaavat olla mielettömän ärsyttäviä ja suloisen ihania (yleensä ei samaan aikaan). Heidän on vaikeaa sanoa kiitosta, mutta aina ajoittain he yllättäen sen osaavat aina jollain kumman tavalla näyttää–vaikka juuri tuntuisinkin, että on ollut aivan kamala hoitotäti, joka vaan nalkuttaa. Olen voinut seurata näiden mukuloiden kasvua jopa psykologisten pähkäilyjen pohjalta, sillä olen mm. huomannut sen kehityksen, mikä pienimmillä on tapahtunut piirtämisen ja lautapelien ymmärtämisen suhteen. 6-vuotias oppi vuoden aikana jo lukemaan, ja molemmat pienimmistä tänä kesänä uimaan. Olen pannut merkille myös, kuinka vanhin poika alkaa olemaan nuorenpojan alku omine mielineen ja äksyilyineen...

Kesällä pohdimme, tulisiko minun nyt au pair-vuoden päätteeksi vaihtaa puhelinliittymääni (alunperin perheen minulle antama). Hostisä kysyikin, kuinka monta uutta tuttua olen saanut tämän vuoden aikana, tarkoittaen, miten monella on espanjalainen numeroni, ja miten suuri vaiva se olisi vaihtaa. Arvioin luvuksi viitisenkymmentä. 50! Aivan uskomaton määrä uusia tuttuja, ja todellakin, moni heistä vain ns. tuttuja, mutta useimmat heistä kaikki niin ystävällisiä, ja sellaisia, joihin voisi ottaa yhteyttä, jos haluaisi jotain tehdä, ja kaipaisi seuraa. Joukossa on kuitenkin ollut helmiä, joiden kanssa pidämme vieläkin yhteyttä, ehkä tapaamme vielä tulevaisuudessakin, ja jotka ovat jääneet mieleen merkittävinä ystävinä täällä oloaikanani.

Tiedän, että olen ollut hyvin onnekas au pair-vuoteni osalta, joten on ehkä puolueellista sanoa, että ”kannattaa”. Mutta hyvän perheen löytyessä kokemus on yleensä sanoinkuvaamattoman hieno. Sen voi ainakin sanoa helposti näin jälkeen päin, vaikka toisaalta voin myös myöntää, että tällä hetkellä olen jo valmis tekemään vaihteeksi jotain muuta. Aika aikaansa kutakin.

Tässä muutamia plussia ja miinuksia au pair- vuodesta, etenkin Barcelonassa:

+ hieno kaupunki, hyvät kulkuyhteydet, aina tapahtuu
+ aurinko ja sää, ranta
+ ulkonakäynti (baarit ja kahvilat) halpoja
+ ystävälliset ihmiset
+ kielen ja kulttuurista oppiminen
+ itsenäistyminen, rohkeuden ja uskaltamisen kasvu
+ uusiin ihmisiin tutustuminen
+ uusiin tilanteisiin meneminen
+ hyvännäköiset tummahippiäismiehet
+ pussaillaan ja halitaan paljon
+ hyvää ruokaa (tosin tuntuu, että melkein aina pyörii samat menut)

+/- uloslähtiessä ei tarvitse laittautua ja tälläytyä
+/- guapa (”kaunis”)- huutelut kaduilla
+/- halvat vaatekaupat (huonona puolena, että tulee ostettua helposti)
+/- valvotaan myöhään

- juttelemaan tulevat outot tyypit, pitää yrittää ignorata muutamalla tökeröllä sanalla
- ihmiset eivät osaa usein englantia (aluksi oli hankalaa)
- Renfe-junat ovat usein myöhässä ja lähtöraiteet sekavia
- kaupat eivät ole auki sunnuntaisin
- metrossa ja ruuhkaisilla tai tunnetuilla julkisilla paikoilla pitää pitää tavaroistaan hurjan hyvää huolta (taskuvarkaita on tuhottomasti)
- korkkarit joutuu jättämään kotiin liian usein (aina kävellään paljon, kadut mukulakivisiä, asemilla portaita, aina ylämäkeä...)
- kahvit on aina liian pieniä


Tunnisteet: , ,