Jotakuinkin kuukausi sitten aloitin vihdoinkin kielikoulun läheisessä kaupungissa, jonne ajaa junalla vartin. Valitettavasti juuri tänä vuonna kävi niin köpelösti, että Sant Andreun koulussa ei järjestetäkään samoja espanjan kursseja niin kuin edellisinä vuosina. Edelliset onnekkaat au pairit saivat siis käydä ihan kulman takana kielitaitojaan vääntämässä parempaan kuosiin, ja itse elin melkein jo puoli vuotta siinä uskossa, etten voisi kursseja edes käydä.
Onneksi nyt kuitenkin löytyi tämä aikuisten koulu, jossa tarjotaan työhön pyrkiville maahanmuuttajille koulutusta, ihan niistä perusteista alkaen. Koska olin liikkeellä lukuvuoden puolivälissä oli tuuria, että yksi paikka sattui löytymään. Logiikka on nimittäin se, että jos joku opiskelijoista ei ala ilmaantua tunneille useampana viikkona ja katoaa noin vain sanomatta sanaakaan, paikka annetaan jollekin muulle. Nämä kurssit ovat todella kysyttyjä, sillä täällä on paljon maahanmuuttjia ja kielitaidottomia, mutta halukkaita oppijoita. Päälle päätteeksi touhu on ilmaista. Olin siis liikkeellä oikeaan aikaan, ja sain kuin sainkin osallistumisoikeuden kurssille.
Ensimmäisiä kysymyksiä oli toki nykyinen tasoni ja elämäntilanteeni täällä. Oli kuitenkin melkoinen yllätys, kun opettaja kysyi, osaanko lukea ja kirjoittaa, tällä hän ei tarkoittanutkaan espanjan luku- ja kirjoitustaitoani, vaan näitä kahta ylipäätään, millä kielellä hyvänsä! Hieman äimän käkenä vastasin, että joo.
Tunnille mennessäni ymmärsin paremmin, miksi. Rento ja lämmin tunnelma korvasi kielitaidon, joka eri puolilta maailmaa tulevien opiskelijoiden keskuudessa vallitsi. Moikkailimme iloisesti, ja esittelin itseni, kerroin, mistä olen ja mitä täällä teen. Hämmästys oli suuri, sillä kukaan ei kaiketi ollut odottanut minun sanovan näinkään montaa lausetta ulos suustani. Tuosta hetkestä lähtien minusta tuli kuin jokin malliesimerkki, oppimisen perikuva tai kuulias kansalainen, sillä opettaja riemuitsi espanjan taidoistani. "Katsokaa, miten hän puhuu espanjaa! Ja kuinka kauan hän on täällä vasta ollutkaan! Elokuusta asti. Se on mahdollista! On jopa mahdollista oppia vuodessa kaksikin kieltä, katalaani ja espanja. Mutta tiedättekös, miksi hän on oppinut jo näinkin paljon? Hän on harjoitellut. Hän menee ja puhuu ihmisten kanssa päivittäin. Hän on kielen ympäröimänä koko ajan...", ja juttu jatkui kuin suoraan Kuinka sopeuttaa maahanmuuttajan yhteiskuntaan- kirjasta.
Toinen ihmetyksen aihe oli kummaakin kummempi sana Finlandia. "Onko se Euroopassa?" Sitä vasten, että luokasta suurin osa on jostain kaukaisesta maailman kolkasta, Kiinasta, Brasiliasta, Marokosta, ei tämä ehkä niin yllättävää ole saatika jos useat heistä käyvät "koulua" kunnolla ensimmäistä kertaa elämässään vasta nyt. Ja opettajahan otti Googlen esiin, ja etsi maailman kartalta Suomen. Sitten puhuttiin lumesta ja kylmästä ja talvesta ihmetellen miinus asteita hetken aikaa.
Huomasin pian, ettei minulla olisi mitään hätää tai pelkoa kyydistä tippumisesta. Pohdin kovin, mitä kummaa luokka oli koko alkuvuoden tehnyt, sillä harjoitusten taso hipoi samaa, mitä kurssin ensimmäisellä kahdella viikolla yliopistossa Suomessa. Kaipa he olivat sitten siis opetelleet kirjoittamaan ja lukemaan.
Tehtävien ja kieliopin helppous alkoi hieman kyllästyttämään, mutta onneksi sanasto tuo sentään jotain ideaa touhuun. Opettelemme paljon teemasanastoja, mm. ammatteja ja ruumiinosia, kaikki päästä varpaisiin, ja tältä osalta kielessäni on siis aukkoja täytettävänä. Toivoin kuitenkin täyttäväni pikaisemmin aukot kieliopissani, sillä ne tuottavat tuskaa arjessa. Joudun mm. turvautumaan preeseslauseisiin harmittavan usein, vaikka imperfektikin tulisi hallita. Haluaisin myös edetä futuuriin, konditionaaliin ja käskymuotoihin, jotka olisivat seuraavaksi vuorossa. Luulen kuitenkin, että tällä vauhdilla ja tällä tasolla sinne asti emme taida koskaan päästä.
Toisaalta kurssia ei voi verrata oikein niihin, joita Suomessa teemme. Tällä kurssilla opettaja puhuu vain ja ainoastaan espanjaa, eikä oppilaidenkaan kesken ole muuta yhteistä kieltä tämän lisäksi--sitä pitää siis käyttää. Kieli kuitenkin tuottaa sen, että kielioppiasioita ja sanontoja ei voi selittää juuri sinun omaan kieleesi verrattuna (kuten vaikkapa: "Suomeksi sanoisit näin... mutta espanjalaiset ajattelevatkin asian näin..."). Oppimisjärjestys on hieman summittainen, ja joissakin asioissa hypitään jo kauemmas kuin toisissa. Mm. emme ole opetelleet imperfektiä, mutta silti muutamia verbejä käytämme jo imperfektissä ("...koska ethän sinä voi työhaastattelussa puhua menneisyydestä preesensissä.") Kurssin sisältöä ei muutenkaan voi verrata yleiseurooppalaisiin standarteihin. Käytämme kuitenkin suhteellisen uutta ja modernia materiaalia, ja painotamme myös aika paljon ääntämistä, joka on mielestäni erittäin hyvä. Nyt myös opettaja ehdotti meille "edistyneemmille" nettikursseja, joita suorittaessa saa myös todistuksen, jonka tulisi kelvata kaikkialla EU-maissa. Harkitsen mielelläni ja vakavasti!
Espanjan kielen oppimisen lisäksi kurssi on kuitenkin tarjonnut jotain ihan muutakin: tutustumisen moniin ihmisiin, erilaisiin kieliin ja kulttuureihin ja näihin henkilöihin, joiden tietää olevan olemassa, mutta joiden kanssa ei oikein koskaan ole missään tekemisissä. Moni sanoo käyneensä yliopistoa omassa maassaan, mutta toiminta tunnilla saa minut epäilemään ainakin sen vastaavuutta suomalaiseen järjestelmään: usein tuntuu kuin olisin yläasteella. Kehon osia opetellessa hihitellään tisuille ja muutamalla kynän vedolla piirettyä penistä ei voida katsoa. Kun teemme kierroksen "tämä on sinun suusi", "tämä on sinun nenäsi", opettaja käskee, että voit ihan hyvin koskea siihen kaveriin (tämäkin suoraan Luo yhteishenkeä ja olemme kaikki samanlaisia - kirjasta). No johan joku innostuu: "Nämä ovat sinun rinnat". Kun käymme läpi tehtävien vastauksia, kaikki möläyttelevät vastauksia miten sattuu, ja kun luemme tai toistamme jotain tekstiä, kaikki huutaa sitä innoissaan kuin uuden lorun oppineet alaluokkalaiset. Tiistain kokeessa oli sellainen hullun mylläkkä päällä, ettei ennen ole nähty: ensinnäkin, kaikki kyseli, mitä missäkin tehtävässä pitää tehdä, vaikka yleensä ne tehtävänannotkin kuuluvat siihen osaamiseen. Sitten supateltiin ja kyseltiin toisilta, kun ei vieläkään ymmärretty. Toiset kiirehti jo mustekynällä rustaamaan, ja tohinalla kun aloittivat, eivätkä ohjeita lukeneet, saivat vain suttuja aikaan. Joku avasi jo vihkonkin tarkistaakseen jotain sanaa, ja opettajan täytyi huomattaa hetken olevan koetilanne. Tietenkin heti, kun valvoja astui ulos luokkahuoneesta monisteita hakemaan, käytiin ensin kunnon metakka kokeen vaikeudesta tai helppoudesta, vaihdettiin lennossa koepapereita kopioimista varten, ja kyseltiin toisilta "mitä sä laitoit tähän?". Olin aika sanaton tuossa vaiheessa. Ainoa, mitä suustani päästin oli naurahdus ja "hei, eiks tää oo koe?" jonkun kysyessä vastausta aukkotehtävään. Rustasin oman paperini, en täydellisesti, mutta niin hyvin kuin pystyin, omassa rauhassa, seiniinkään vilkaisematta. Voi lapsikullat jos olisitte joskus olleet ylioppilaskokeissa saatika yliopiston tenteissä.
Kaikki tämä saa minut usein miettimään näitä ihmisiä ja heidän elämäänsä: miten ovat päätyneet tänne, millaista heidän elämänsä on ollut ja miten erilaista se voikaan olla täällä.
Kahden romanialaistytön kanssa olen ystävystynyt paremmin, ja toinen heistä, Mariana, kysyi palkkatasostamme kotimaassani. "Romaniassa ansaitsemme jotain 200 euroa kuussa", hän kertoi. En ensin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja sitten kun luulin ymmärtäneeni, en siltikään ollut varma, sillä 200 kuulosti niin hurjan pieneltä summalta tähän lauseyhteyteen. Tuntuiko hieman jopa häpeälliseltä sanoa siihen sitten, että no, voit melkeinpä lisätä yhden nollan tuohon lukuun, siinä se mitä me ansaitaan.
Joinakin päivinä olemme vertailleet eri maiden tapoja, ja huomanneet mm. että kaikkialla maailmassa anopeista vitsaillaan aikalailla, ja heitä piikitellään kovin. Romaniassa he ovat "paholaisen silmät" ja jopa Lähi-idän maissa voivotellaan, miten he ovat vanhanaikaisia ajattelutavoiltaan.
Käydessämme läpi kuukausien nimiä, kävimme samalla ne läpi kaikilla mahdollisilla kielillä, joita luokassa olijat osasivat. Almanakan luettelu muistutti toisiaan kaikkien latinalaispohjaisten kielien osalta, mutta suomi ja kiina erottuivat joukosta selkeästi. Opettaja naurahti viidennen "-kuu" loppuisen sanan jälkeen, että meillä taitaa olla aika paljon k-kirjainta tuossa suomen kielessä. Selvensin sitten, että kuukaudet loppuu aina tuohon kuu-päätteeseen, koska se tarkoittaa niin kuukautta kuin taivaankappalettakin. Opettajan syntymäpäivänä myös lauloimme kaikille tutun "Paljon onnea"-melodialla kulkevan synttärilaulun eri kielillä: jouduin tietty yksin laulamaan, kun ei noita suomen taitajia joukossamme muita ole.
Luulenkin siis, että kieliopin helppoudesta huolimatta kurssin anti on muussa mielessä enemmän kuin koepaperin arvosana: opin paljon maailmasta ja ihmisistä, ja myös itsestäni--aika usein muistan olevani todella onnekas.Tunnisteet: arki, kieli
