Saimme mainion älynväläyksen viime viikolla, ja suuntasimme perjantaina isolla porukalla vuoristoon, pitkän viikonlopun kunniaksi. (Espanjassa maanantai oli pyhä perustuslain kunniaksi, Día de la Constitución , tänään keskiviikkona juhlistetaan neitseellistä sikiämistä, Inmaculada Concepción, ja tästä johtuen tuohon väliin jäi mukavasti se tiistai niin, että useimmilla sekin on merkattu vapaaksi.) Neljä poikaa ja kaksi tyttö mahtuivat sulavasti Edgarin pakettiautoon, ja köröttelimme ylämäkeä kohti pohjoista parin tunnin ajan yömyöhällä. Onneksi ruuhka, joka tuon pyhäviikonlopun ansiosta oli mahdollinen, oli kuitenkin jo laantunut.
Jordin mummolakylää lähestyessä meitä odotti iloinen yllätys: lunta! Katselimme ympärille haltioituneina kuin emme olisi lunta koskaan nähneetkään. Hetken ihastelun jälkeen ajatuksemme kohtasivat, ja aloimme yhteen ääneen huomauttamaan, miten näky voisi olla kuin ensilumen sataneesta Suomesta: havupuita, luminen kangas metsikön peitteenä ja huuruinen ilma.
Talo, jossa yövyimme sijaitsi pienen pienessä kylässä, ja ulkonäkönsä vaatimattomuudesta huolimatta oli iso unelmapaikka. Mummolakalusteita, neljä kerrosta, jotka täynnä makuukamareita. Juoksimme portaikkoja innoissaan ylös alas valitaksemme omat huoneet, joissa voisimme pistää pyllyt kallelleen. Luksus ei kuitenkaan tätä enempää jatkunut, sillä yön viileys, yhdeksän asteen sisälämpötila, velloi joka nurkassa, ja unista ei olisi tullut mitään ilman villaista kerrospukeutumista.
Aamulla virkistimme itsemme jääkylmällä kasvojen pesulla ja puimme ne viimeiset vaatekerrokset, joita yön aikana ei oltu vielä käytetty. Varhaisella hurruttelimme reilun puoli tuntia vuorten juurille. Mitkä mahtavat maisemat: lumihattuisia vuoria joka suunnalla, mutkittelevia vuoriteitä yhä ylemmäksi, ja taloja, joiden suloinen hirsityyli loi aivan omaa tunnelmaa pikkukylissä, jotka henkivät edelleen hieman rähjäistä, mutta lämmintä maalaistunnelmaa.
Vuokrasimme Edgarille ja Hannalle laudat, kun taas minä otin sukset alleni (vuokraus 22 e). Samalla myös maksoimme hissiliput, joiden hinta ei rahapussia pahemmin höykyttänyt, sillä saimme jopa suomalaisilla opiskelijakorteilla alennuksen niin, että päivän rinnelippu pulitti 16 euroa per nenä. Jos vain mahdollista, on tosiaankin kannattavaa ylittää raja Ranskan puolelle, sillä lasketteleminen tuolla puolella rajaa on usein huomattavasti halvempaa kuin Espanjan laskettelurinteissä. Vuokrauspaikassa oli kuitenkin tärkeää valita hyvän tuntuiset kamat jalkaan (sain aivan uudet, unelmapehmeät, rennot mutta tukevat Salomonin monot!), sillä matkaa laskettelukeskukseen kertyi vielä parikymmentä minuuttia autolla.
Onneksemme saimme kauniin aurinkoisen mutta hiukan viileän (jota kuinkin -12 asteisen) päivän lasketteluun Ranskan ja Espanjan rajan tuntumassa Porté-Puymorentilla, emmekä joutuneet edes ruuhkan pyörteisiin, vaikka niin pelkäsimmekin. Lomaviikonlopusta huolimatta paikka oli itse asiassa tyhjempi kuin viime vuonna käydessämme laskettelemassa, vaikka tuolloin olikin normaali viikonloppu meneillään.
Voin myöntää rehellisesti, että itse en ole mikään himolaskettelija, ja todellakin joka kerta, kun ollaan rinteeseen menossa mieli on ihan innoissaan, mutta jaloissa tuntuu vellova jännitys ja hermostus. Onneksi alkukankeus katosi suhteellisen nopeasti, ja nautin mielettömästi jännittävien hissikyytien lisäksi alas tulosta. Hurjimpiin mäkiin ei toki minua saisi millään, kun niissä helpoimmissakin on minulle jo tarpeeksi, mutta onneksi Hanna oli samoilla chillauslinjoilla kanssani, ja liu'uttiin rauhassa rinteet alas.
Villikaksikko Oscar ja Jose viilettivät omia aikojaan, ja Jordi jäi opettamaan Edgaria lumilautailun saloille. Aika hyvin opettikin, tai Edgar oppi, sillä reilun tunnin harjoittelun jälkeen törmättiin poikiin jo hissirinteillä!
Päivä oli hieman pojat ja tytöt jakoinen, mutta onneksi kukaan ei moisesta ollut moksiskaan. Tytöillä, kun on omat mieltymykset, vauhti ja jutut aina välillä--ihan niin kuin pojillakin! Me nimittäin mentiin Hannan kanssa "salaa" herkuttelemaan ranskiksilla kahvioon, vaikka lounashetkeksi olimme sopineet hieman myöhemmän ajankohdan: "Mut ei kerrota pojille, niin voidaan syödä kaks kertaa!". Ihastelimme ylivärikkäitä huippulogoin varusteltuja kuteita, joita moni paikalle tullut oli saanut niskaansa vedettyä, huokailimme upeita snoukkatemppuja seuratessamme ja arvailimme, kuka lasien takana piilottelevista komistuksista on oikeastikin söpö, ja kuka vain hyvin vaatteilla koreileva tavis, jonka todellinen pärstäkerroin paljastuu sitten vasta kahvion pöytään istahtaessa. Itsehän olimme tietenkin hehkeimmillämme!
Eväslounaan jälkeen se seikkailu vasta sitten tosissaan alkoikin. Tässä kuvanottovaiheessa on vielä kivaa, mutta kun teimme uutta, päivän viimeistä lähtöä rinteisiin parikisi viimeiseksi tunniksi, Edgar naurahtaa auton avain kourassaan: "Eipä taideta mennä kotiin tänään." Avain on puolesta välin katki, ja hetken naureskelemme hyvälle vitsille, joka osoittautuukin todelliseksi huonoksi tuuriksi vitsin sijaan. Kylmyys naksautti moisen tärkeän metallikapineen rikki niin, että mietintämyssyt alkoivat sauhuamaan: mitäs nyt tehdään?
Muutaman soiton jälkeen saimme tietoon, että kotona, siis monen sadan kilometrin päässä Espanjassa, olisi vara-avain. Onneksi pojat muistivat vakuutuksen avustavan tällaisissä tilanteissa, ja sen kautta saisimme avaimen toimitetuksi perille vielä samana iltana.
Laskettelimme vielä pari tuntia, kunnes puoli viiden aikoihin hissit hiljenivät ja paikka suljettiin. Aikainen ajankohta selittyy mm. sillä, että heti auringon laskeuduttua kylmyys ympäröi vuoriston uumenet, eikä keskukseen olla asennettu minkäänlaisia valoja. (Ei muuten soiteta musiikkiakaan!) Istuskelimme kahviossa, ja pyysimme jäädä vielä sulkemisajan jälkeenkin hetkeksi. Kun ei vieläkään avaimentuojaa kuulunut, siirryimme seuraavaan baariin lämmittelemään, kunnes sekin sanoi sulkevansa ovet. Tiesimme, että avaimet olivat jo matkalla, joten uskalsimme jäädä odottamaan vielä paikan totaalisesti hiljennyttyä ja pimennyttyä.
Sullouduimme kaikki autoon (onneksi siis saimme ovet lukkoon ja auki kauko-ohjaimella), puimme yllemme kaiken irtaimiston vaatteista makuupusseihin ja istuimme sylikkäin kuin hypotermiaa vältellen. Kysyinkin Hannalta, voidaanko istua lähekkäin, ei siksi, että muuten vain ehdottaisin näinkin hurjia, vaan siksi, että tilanne nyt vähän vaatii kyseisiin toimiin ryhtymistä. Tilanne oli koominen, ja saimme pidettyä mielen korkealla: yhtäkkiä meillä alkoi yhteinen juttu luistaa, ja luulen, että pimeässä istuminen lähensi meitä kaikkia hieman. Pojat takapenkillä hihittelivät, ja toistivat suomen kielen lauseita, joita olivat edellisenä päivänä oppineet ("Minä olen peruna."), ja etupenkillä soiteltiin niin välinevuokraamoon myöhästymisestä kuin taksikuskillekin olinpaikastamme.
Tiesimme kuitenkin, että autotie oli ihan mutkan takana ja näimmekin autonvalojen välkkeen toistuvasti puiden lomasta. Kyläkin oli kävelymatkan päässä, joten suurta huolta ei ollut. Puhelimet toimi, emmekä muutenkaan olleet suuremmassa pulassa. Toki kysyimme toisiltamme, onkohan täällä karhuja tai eikö näytäkin tuo varjo kummitukselta, mutta aina päädyimme naurunremakkaan, joka piti tunnelman leppoisana.
Viimein avaimet löysivät tiensä oikeaan paikkaan, ja vielä parin sekunnin ajan jännityksellä odotimme, että ne sopivat virtakytkimeen, ja että auto lähtee käyntiin. Huokaus oli suuri, kun saimme moottorin surraamaan taas.
Kiisimme vauhdilla palauttamaan lainavarusteita, sillä työntekijät olivat aika tiukkoja niiden suhteen. Lämmitykset täysillä ajelimme rattoisasti Sant Cugatiin, ja nukahdimme järjestäen yksi kerrallaan takapenkeille sikeään uneen. Heräsimme vasta, kun kurvasimme kotiovelle. Niin, vieläkö sitä pikkujouluilemaan lähdettäis, naurettiin Hannan kanssa. (Meillä oli suunnitelmissa semmoistakin viettää samana iltana.) Taidetaan lähteä mieluummin unten maille, oli yhteinen päätöksemme.
Tunnisteet: luonto, vuoristo, ystävät
