Välillä en tiedä itkeäkkö vai nauraa, kun lapset ovat niin tavattoman hankalia, villejä, vaikeita, höperöitä, hassuja tai muuten vaan kummallisia. Viimeisimpiä tempauksia, olkaa hyvät:
- Koulumatkalla Arnau löysi maasta kivan ja värikkään Hello Kitty- kortin. " Abril, ota, tämä on sinulle", ojensi hän kortin siskolleen. Tyttö katsoo korttia hetken ja alkaa vollottamaan: "Yhyy, mitä sä tätä korttia mulle annat? Ootko ihan tollo! Tässä yläreunassa on numero 4, eli tää on niinku neljävuotiaille, eli siis ihan vauvoille, ja mä oon kuitenkin jo viisi!"
- Rauhallisena viikonlppuaamuna perhe oli herännyt ja mennyt alakertaan katsomaan, mitä se pienimmäinen mahtaa puuhata: oli karkaamassa vankilasta tai jotain, sillä olohuoneen seinään oli kaiverrettu kämmenen kokoinen kolo jollain kepin tapaisella. Kysyttäessä, miksi ihmeessä, vastaus oli, koska hänellä oli tylsää ja reiän tekeminen seinään oli kivaa. Nyt kyseisellä kohdalla on hienoinen määrä paikkausmassaa, mutta kyllä se muisto siihen jäi.
- Kävellessämme kouluun vastaan tulee koirantaluttaja. Abril älähtää kovaan ääneen "ihan kuin porsas", tarkoittaen miehen hauvelia.
- On kylvyn aika, mutta lapsilla ei ole kiinnostusta ryhtyä moiseen hommaan: Arnau juoksee ympäri taloa ilkialasti laulaen rivoa laulua sukukalleuksistaan. Lopulta, kun saan hänet kiinni, hän rimpuilee sen verran paljon, että satuttaa kätensä. Leikimme "mä en tykkää susta"- peliä varttitunnin ja poika vollottaa kovaan ääneen käsikipuaan. Rauhoittelut eivät auta, ja poika selittää, ettei pysty liikuttamaan kättä. Isä yrittää tarkistaa käden kuntoa, mutta poika kirkuu kuin sahalla leikattaisiin. Olemme kaikki tosi huolissaan, etenkin minä, sillä en uskonut tapahtuneen olleen näin vakavaa (lapset kaatuilee ihan uskomattomilla tavoilla pitkin päivää). Isä päättää viedä pojan usean kyselyn ja käden liikutusyrityksen jälkeen päivystykseen. Parivaljakko tulee takaisin tunnin sisällä, sillä jonoa on ollut niin paljon, etteivät he ehdi odottaa, kun isän jo pitää mennä yövuoroon. Pohdimme, mitä tehdä, ja etenkinkin sitä, voimmeko odottaa seuraavaan aamuun. Epäilemme, ettei käsi ole ainakaan poikki, sillä poika on lopettanut parkumisen ja huutamisen. Hän on oikeastaan aika rauhallinen. Kysymme sata ja miljoona kertaa häneltä, sattuuko, voiko hän liikuttaa kättä, tuntuuko pahalta, onko hän tosissaan, pitääkö meidän mennä heti lääkäriin...poika vastaa, että koskee, on sekunnin vakava ja sitten väläyttää pienen ivaallisen hymyn. Ihanko oikeasti? Nyt on tosi kyseessä, nyt ei saa valehdella! Joo joo, sattuu, en voi liikuttaa sitä. Käymme tilannetta pohtivaa keskustelua englanniksi isän kanssa kahden, kun poika yhtäkkiä alkaakin heiluttaa kättään iloisesti ilmassa, aivan normaalisti. Hän oli vedättänyt meitä koko illan! Parkunut, huutanut ja pitänyt kättään tuntitolkulla samassa asennossa. Ja kaikki tämä siksi, että ei tarvitsisi mennä suihkuun.Tunnisteet: au pair, lapset
