Tämä viikonloppu aloitettiin suuntaamalla vuoristoon paikallisia kanttarelleja ja tatteja keräilemään. Oon varmaan kerran elämssäni ollut aikasemmin sienimetsällä, joten kokemus oli ainutlaatuinen, vaikka en sienistä tajua hölkäsen pöläystä.
Yövyimme pikkukylässä vanhassa mummola-talossa, jossa oli tunnelmaa kuin suomalaisessa kesämökissä. Aamulla pistimme herätyskellot soimaan ajoissa, ja suuntasimme kohti metsikköä. Ajoimme autolla mutkaisia vuoristoteitä, ja minä matkapahoinvointisena pelkäsin jokaista pomppua ja kaarretta--en ole varmaan koskaan ennen niin kurvailevalla metsätiellä ajellut!
Ymmärsin hyvin, miksi herätyksemme oli vähän jälkeen kuuden. Ensinnäkin paikan löytämiseen meni hieman aikaa. Toisekseen tien sivut olivat jo tuohon aikaan täynnä autoja, poimijoita samalla asialla kuin me. Löysimme kuitenkin koskemattoman metsänlaidan, jonka syvyyksiin hiippailimme korit asianmukaisesti kourissamme. Parin tunnin päästä palasimme autolle samaiset korit täytettynä minullekin tosi tutun näköisillä herkuilla, mutta nimetä en niitä osaisi. Onneksi Jordin kaveri tunsi alansa ja ohjeisti meitä heittämään epäilyttävimmät yksilöt matkasta ja osasi kertoa sienien sielujen sopukoista jos minkäkin moista asiaa. Opin aika paljon!
Loppujen lopuksi saimme kotiin vietäväksi ihan kunnon kokoisen sienisaaliin ja niistä sitten ällöttävät madot ja muut ötökät puhdistettiin kotiin päästyämme. Nyt vain odottelen, jos saisi hieman maistellakin löytämiämme herkkuja.
Tunnisteet: luonto, ruoka, vuoristo, ystävät
