Lensin lauantaina pikaisella varoitusajalla Málagaan moikkaamaan äitiäni. Itse paikka tai kaupunki ei ollut mitenkään sydämen asia, vaikka paljon hyvää olinkin kyseisestä kaupungista kuullut. Tärkeintä oli saada nähdä rakas äitini, ihan missä vain hän olisikaan.
Onneksi aikataulut sopivat niin hyvin yhteen, että sain viikonlopusta maanantaihin ulottuvan miniloman. Itse asiassa Málagan kadut jäivät suhteellisen tuntemattomiksi, sillä oleilimme Benalmadenalla, turistirysässä vailla aitoa Espanjan tunnelmaa.
Ihan kiva paikka varmasti sinäänsä, lämpöä, kahviloita, ruokaa ja aktiviteettejä, mutta lähinnä sillä, missä tämä kaikki sitten loppujen lopuksi sijaitsee, ei varmasti ole kovinkaan paljon merkitystä niille, jotka tuonne useamminkin kaipailee. Kaikki on rakennettu tuhlailevien turistien varaan ruokalistoista iltaesiintyjiin. Paikalliset houkuttelivat muutamilla suomen kielen fraaseillansa ja krääsäpuoteihin saattoi sortua kevyessä lomailun ilmapiirissä helposti.
Koska lämpöä ei bikineissä hihhuloimiseen riittänyt (pilvisyys ja loppukesämäinen sää yllätti meidät, joilla ei pitkiä housuja matkassa ollut), joten teimme kävelylenkin sunnuntaina kaupungin keskustaan. Ei tarvinnut kuin pari korttelia kauemmaksi kivuta, ja tunnelma muuttui jo heti. Brittienglanti hiljeni hetkeksi, talot muuttuivat suurkerrostaloista valkeaksi rapatuiksi kivitaloiksi ja paikallisten sunnuntain vietto näkyi kaduilla.
Sää tosiaan hiukan vaihteli...kuvat on otettu samana iltana parin tunnin erolla. Merituuli oli voimakas ja työnsi vesihöyryä sumuksi asti ja pilvet peittivät taivasta. Välillä kuitenkin selkeni, ja aurinkokin lämmitti, mutta lähinnä syksymäisesti jo. Sunnuntai-ilta oli kuitenkin kaunis auringon laskiessa vuorten taa.
Viikonloppuun kuului erityisesti kahvittelu, ateriointi yhdessä, pienimuotoinen shoppailu ja kävely. Joka kulmalla osui silmiin toinen toistaan ihanampi kulmakuppila tai kahvila, johon olisi halunnut istahtaa. Massun sai täyteen hienossakin ravintollassa suhteellisen halvalla hinnalla, joten söimmekin mm. parasta koskaan maistamaamme paellaa sekä merenelävistä tehtyä keittoa. Henkilökohtaisesti, tarjoilijoiden ja muiden englannintaidosta huolimatta, halusin yrittää sepustaa espanjan kielelläni, nyt kun sitä jotenkin jo osaa. Yrittämiseni taisi olla lähinnä viihdyttämistä, sillä sain vastaukseksi paljon hymyilyä, mutta myös ymmärtämistä ja vastauksia espanjaksi. Toisinaan paikalliset innostuivat selostamaan espanjaksi paellan valmistusta tai pastansa tuoreutta, kun huomasivat minun osaavan kieltä. Jätskikiskallakin saimme myyjän noukkimaan kirsikat annokseemme koristeeksi. Taisivat olla iloisia, kun turistit koittivat heidän kieltään vääntää, eikä ollettaneet heidän puhuvan sujuvaa englantia kanssaan.
Eräässä kahvilassa oli kovin tutun näköistä sisustusta...eipä tainnut ihan aitoa alkuperäistä kukkakuosia olla. Meinattiin käydä kysymässä, kukahan on mahtanut suunnitella tämän.
Sunnuntaipäivän hiljaisuutta jouduttiin kuluttamaan vain näyteikkunoiden ihailulla ja kupillisten siemailulla. Illalla kuitenkin innostuttiin hotellimme yökerhoon katsomaan tribuuttia Weslifelle...joo, olihan siinä showta kerrakseen. Esitys oli lähinnä tarkoittettu kaikkia niitä brittiasukkeita varten, joita hotellimme oli täynnä. Laulu oli aika keskinkertaista, kuin keskivertoa parempi karaoke-esitys, mutta siinä se. Kivoja kappaleita kuitenkin, lempeitä poppibiisejä, ja ne poikabändi-tanssiliikkeet olivat kyllä hallussa. Äänentoistolaitteet rikkoivat ääntä ilkeästi, etenkin kun puoliajan jälkeen laulua tärkeämmäksi alkoi muodostua yleisön huudattaminen ja laulattaminen pubimaiseen tapaan. Oltiin niin suu ammollaan ja korvat lukossa, että otettiin suunnaksemme untenmaat.
Täällä alan ymmärtämään sitä Carrie-syndroomaa, kengille läähättelyä ihastuksissaan. Törmättiin lukemattomiin kenkäkauppoihin, missä kengät suorastaan huusivat nimeäni näyteikkunoiden läpi. Ja millä hinnalla!
Itselleni kuitenkin rannalla makailua tai hyviä Westlife covereita tärkeämpää oli äitini seura. Nauroimme ja itkimme yhtenään. Muistin entistä paremmin, kuinka ihana äiti minulla onkaan, vaikka toisinaan tuntuukin, että osaa se ihan höperökin olla. Oli hyvä, että saimme jutella yhtä pientä puhelua enemmän, päivittää Suomen tapahtumat, mutta myös keskustella vakavammin ja syvällisemmin elämästä. Tunsin olevani äitin pikkutyttö pitkästä aikaa, ja oli ihanaa olla hetki siinä äiti-tytärmaailmassa kaiken tämän vastuullisen ja itsenäisen matkaajatytön elämän pyörteessä. Kyllähän se nyyhkytti lähteä, mutta samalla olo oli rauhaisa. Tiedän entistä paremmin, että minulla on koti edelleen myös siellä mistä tulen, ei vain siellä missä olen.
Tunnisteet: Málaga, matkat
