sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kun juna saapui Barcelonaan: Sarrià-junakierros

"Seuraava asema: Sarrià."
"Tämä juna ei avaa kolmea ensimmäistä ovea seuraavalla asemalla."

Kuljen monen muun Barcelonan lähikaupungeissa asuvan tavoin lähes päivittäin FGC-junalla. FGC (Ferrocarrils de la Generalitat de Catalunya) on Katalonian hallituksen omistama rautatieyhtiö, joka on usean lähikaupungeissa asuvan suorin yhteys Barcelonaan. Itselläni tästä paikallisten "ferrocatas"-nimellä tunnetusta junasta on tullut niin olennainen osa arkeani, että välillä sillä matkustelu on jopa ärsyttävää. Kotiin palatessakin päässä soi seuraavat pysäkit ja jatkoyhteydet.

FGC-junien näyttelyssä sai taas kokeilla, miltä se tuntuukaan istua niissä junan istuimissa...
harvinaista herkkua aamujunissa maanantaista perjantaihin, kun kaikki matkaa töihin Barcelonaan!
Tämä arkinen junamatkailu sai kuitenkin uutta perspektiiviä jokin aika sitten, kun kävimme opastetulla junakierroksella. Itse asiassa kyseessä oli "Sarrià-junakierros", mutta koska Sarrià on yksi nykyisen junalinjan asemista, oli se samalla myös kurkkaus oman junareittini historiaan sekä nykytekniikkaan. En olisi koskaan uskonut, että juniin voisi liittyä niin monta mielenkiintoista faktaa ja tarinaa!

Tässä muutama mieleen painunut (tai noh, puhelimen muistiinpanoihin rustattu) juttu kierrokselta:
  • Alun perin ensimmäinen junayhteys rakennettiin Barcelonan Plaça Catalunyan ja yläluokkaisen Sarriàn välille vuonna 1863. Tuolloin juna kulki vielä maan päällä. Monet Sarriàn perheiden nuoret miehet olivat rakentamassa rataa.
  • Alkuperäisen suunnitelman mukaan Plaça Catalunya -aseman sisäänkäynti olisi ollut nykyisen Hard Rock Cafen kohdalla.
  • Junalinjan valmistuttua rikkaat barcelonalaiset pääsivät matkustamaan helposti Sarriàn loma-asunnoilleen (torres eli torneihinsa) tai tapamaan siellä sisäoppilaitoksissa opiskelevia lapsiaan. Toisaalta myös Sarriàsta matkustettiin paljon Barcelonaan töihin. Lisäksi yöaikaan ajettiin pari lisävuoroa Barcelonasta Sarriàan, kun Liceun oopperailtojen jälkeen väki halusi palata takaisin koteihinsa.

    FGC-junien historiaa esittelevä tila Plaça Catalunyalla
     (Avenida de la Luz -kauppakeskuksen entinen elokuvateatteri).

  • Myös raitiovaunu kulki samoille seuduille, mutta se oli huomattavasti junaa kalliimpi, tosin nopeampi.
  • Myöhemmin, vuonna 1928, juna päätettiin siirtää maan alle. Ihmiset eivät kuitenkaan heti innostuneet ajatuksesta; maanalaiset paikat kun eivät tuolloin olleet mitenkään yleisiä ja niissä uskottiin asuvan paholaisia ja muita kauheuksia.
  • 1940-luvulla Plaça Catalunyan juna-aseman yhteyteen rakennettiin maanalainen kauppakeskus Avenida de la Luz. Paikasta muodostui modernin kaupunkilaiselämän keskus: liiketilat hehkuivat uutuuttaan kiiltäviä elektronisia laitteita, upeaa muotia ja gofre-vohveleita. Keskuksesta löytyi myös elokuvateatteri sekä julkiset suihkut, joissa barcelonalaiset saivat lauantaiaamun työvuoron jälkeen saamallaan poletilla käydä suihkussa ennen lauantai-illan tansseja ja sunnuntain jumalanpalvelusta.
Entinen elokuvateatteri Plaça Catalunyan juna-asemalla
  • Ajatusena oli myös ollut laajentaa kauppakeskus valtavaksi maanalaiseksi "kauppakeskuskaupungiksi", joka olisi ulottunut Plaça Catalunyalta aina Universitatille ja Urquinaonalle asti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Avenida de la Luz sijaitsi osittain nykyisen FGC-juna-aseman sekä Triangle-kauppakeskuksessa sijaitsevan Sephora-liikkeen tiloissa, jossa on edelleen nähtävissä alkuperäistä rakennelmaa. Kauppakeskuskompleksi joutui vararikkoon ja suljettiin vuonna 1990.
  • Plaça Catalunyan seinälaatat ovat edelleen alkuperäiset ja ne ovat samat kuin Lontoon metrossa.

    Plaça Catalunyan -juna-aseman kauniit kuvioidut laatat.
  • Ferrocarrilsilla on aina ollut pelisilmää uusia linjoja sekä tarjouksia suunnitellessaan: esimerkiksi aikanaan työmatkalaisia silmällä pitäen Ferrocarrils tarjosi yhensuuntaisen matkan maksaneille paluumatkan kello 16:00 jälkeen ilmaiseksi. Lauantaiden vapauduttua yleiseksi vapaapäiväksi barcelonalaisten viikonloppureissut kohdistuivat yhä useammin Vallvidreraan ja Les Planesiin, entistä kauemmaksi kaupungista, jolloin FGC päätti jatkaa linjaa Sarriàsta yhtä pidemmälle.
  • Plaça Catalunya on ainoa asema, jossa on säilytetty alkuperäiset kellot, jotka kilkattavat kunkin lähtevän junan raiteen. Kilausten määrä kertoo raiteen numeron, jolta seuraava juna lähtee. Tämä on lähinnä nostalginen yksityiskohta, joka on haluttu säilyttää, sillä kello soi sen verran viime tipassa, että aika kovaa saa juosta siinä vaiheessa, jos haluaa seuraavan junan vielä napata...

  • Junat kulkevat nykyisin automaattisesti asemalta toiselle. Kuljettajan tehtävänä on lähinnä seurata ja valvoa kameroiden kautta vaunuja ja ihmisiä.
  • Kansainvälisissä vertailuissa FGC-junat kulkevat huippuhyvin aikataulussaan.
  • Nykyisissä junissa ja asemilla käytetään paljon uutta teknologiaa. Esimerkiksi sisäänmenoporteilla on kamerajärjestelmä, joka tunnistaa, jos joku menee porteista sisään liian nopeasti edellisen henkilön perässä (eli luultavasti ei käytä lippua). Järjestelmä ottaa automaattisesti kuvan kyseisestä henkilöstä ja lähettää sen aseman henkilökunnalle, jolloin he voivat mennä suoraan tarkastamaan kyseisen henkilön junalipun. 
FGC-museon junasimulaatio, jossa pääsi leikkimään kuin olisi matkustanut junassa.
Miten voikaan noin arkinen ja tylsä asia muuttua yhtäkkiä niin hauskaksi ja mielenkiintoiseksi?!
Tämä Cultruta:n järjestämä kierros oli mielestäni ihan mahtava! Aloitimme kierroksen Plaça Catalunyalta, kiersimme aseman ulkoa, minkä jälkeen vierailimme Avenida de la Luz:n entisen elokuvateatterin tiloissa Plaça Catalunyan sisätiloissa. Tämän jälkeen hyppäsimme junaan kohti Sarriàa, mutta aika ajoin jäimme pois eri asemilla, joilla oppaamme kertoi kyseisistä asemista ja niiden historiasta. Kierros päättyi Sarriàssa sijaitsevaan FGC-päätoimipaikkaan, jossa pääsimme tutustumaan pieneen FGC-museoon.

Cultruta:lla on tarjolla monia erilaisia kierroksia: eri kaupunginosia, yöllisiä rikollisseikkailuja ja Carlos Ruiz Zafónin kirjoihin perustuvia reittejä. Kierrokset ovat kaikki espanjaksi tai katalaaniksi (englanniksi vain erikoisjärjestelyillä), joten nämä sopivat etenkin niille, joille kaupunki on jo tutumpi sekä osaavat kieltä suhteellisen sujuvasti.


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Talking Brains -näyttely CosmoCaixassa


Mitä yhteistä on kaikilla maailman kielillä? 
Milloin ihmisvauva alkaa ymmärtämään kieltä ja sen äänteitä?
Jos puhut katalaania ja espanjaa äidinkielenäsi, miten aivosi poikkeavat niistä, jotka ovat oppineet vain yhden kielen?

Kaikkea tämän tapaista tuli pohdittua CosmoCaixan kielestä ja aivoista kertovassa näyttelyssä käydessäni. CosmoCaixa on vähän kuin Barcelonan oma Heureka: tiedekeskus, johon kuuluu pysyvän näyttelyn lisäksi myös vaihtuvat näyttelyt, joista tällä hetkellä on menossa juuri tämä Talking Brains. 


Näyttely alkaa pikaisella historian katsauksella kommunikaation ja kielen kehittymiseen esihistoriallisilta ajoilta lähtien. Se pohtii kielen erityispiirteitä ja sitä, mikä erottaa kielen ja viestinnän. Tarjolla on määritelmiä ja jäsenneltyjä kielten sukulaisuuskarttoja, mutta ne ovat esitelty mielenkiintoisella tavalla. Seuraavaksi esitellään ihmislapsen kielen oppimista ja sen vaiheita. Mielestäni näyttelyssä näkyi myös vahvasti monikielisyys, luultavasti Katalonian vahvan kaksikielisyyden (katalaani-espanja) ansiosta. Myös viittomakielet ovat hyvin läsnä osana näyttelyä.


Näyttely on visuaalisesti kaunis ja houkutteleva. Massiivinen, valaistu pallo, joka kuvaa aivoja ja niissä kulkevia hermoratoja, on näyttelyn vetonaula. Vierailijoilla on pääsy tämän pallon sisälle, jossa virtuaalilasien avulla katsojat viedään aivojen ja kielen universumeihin. Itse en ollut aikaisemmin kokeillut virtuaalitodellisuutta tuollaisten lasien kautta: vautsi, mikä kokemus! Lasit vei kyllä totaalisesti johonkin muuhun maailmaan tuon viiden minuutin videon ajaksi. 

Lisäksi näyttelyn interaktiivisuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota. Välillä voi tosin tuntua, että ohjeita pitää lukea tarkasti, ennen kuin pääsee jyvälle koko hommasta. Se on kuitenkin sen arvoista: tuolloin näyttelystä saa paljon enemmän irti erilaisten pelien kautta!

Yksi paras seikka koko näyttelyssä oli, että se oli tavallaan rakennettu erilaisten "fun fact" -juttujen kautta, vaikka loppupeleissä ne olivatkin itse asiassa keskeisiä oppeja, jotka kertovat kielen toiminnasta. Näyttelyä on tämän ansiosta ihan tällaisen "tavan tallaajan" helppo seurata ja ymmärtää.

Tässä omista muistiinpanoistani muutamia:
  • Maailmassa on noin 6000 eri kieltä. Eri kielistä huolimatta me kaikki maailman ihmiset omistamme biologisesti katsottuna yhden ainoan yhteisen "kielisysteemin". Omaksi äidinkieleksemme nyt vain sattuu aktivoitumaan se kieli, jonka ympäröimänä elämme lapsuutemme.
  • Kaikkilla maailman kielillä on sama alkuperä ja ne ovat yhteydessä toisiinsa.
  • Historiallisesti katsottuna olemme olleet kykeneväisiä käyttämään kieltä hyvin vähän aikaa.
  • Tulen keksimisen on epäilty olevan olennainen seikka kielen kehittymisessä: paitsi että tuli on mahdollistanut proteiinipitoisemman ravinnon (lihan) syömisen ja siten aivojen kasvun, myös valoisan ajan lisääntymisen on ajateltu edistävän mahdollisuuksia kommunikointiin. Lisäksi ravinnon hankkiminen on helpottunut, eikä kaikkea käytettävissä olevaa aikaa ole tarvinnut enää käyttää selviytymisestä taistelemiseen.
  • Kaikkia maailman kieliä yhdistää ainakin seuraavat seikat:
    • Niissä käytetään pronomineja (minä, sinä, hän...) ja verbejä.
    • Niihin sisältyy väreihin viittaavia sanoja (tai vähintään sanat musta ja valkoinen, yleensä kuitenkin useampi)
    • Numerot
    • Niillä on mahdollisuus viitata asioihin, jotka eivät ole tässä ja tällä hetkellä.
    • Ne ovat rakentuneet sattumanvaraisesti ja ovat jatkuvasti muuttuvia.
  • Kieli mahdollistaa loogisen, symbolisen ja abstraktin ajattelun. Se on taito, johon muut eläimet eivät kykene kuten ihmiset.
  • On eläimiä, jotka pystyvät välittämään hyvinkin tarkkaa tietoa. Esimerkiksi mehiläiset ovat kykeneväisiä kommunikoimaan toisilleen tanssimalla kordinaatit ruoan luokse. On myös olemassa apinalaji, joka ääntelee kolmella eri tavalla riippuen siitä, mistä päin vaara on tulossa (vedestä, maalta vai ilmasta). 
  • Eläinten kommunikointi eroaa kuitenkin suuresti ihmisten välisestä kommunikoinnista siinä, että ne pohjautuvat rajallisiin kommunikointimahdollisuuksiin. Abstraktien ja ennen kuulumattomien asioiden ilmaisu on ominaista juuri ihmisille. 
  • Ihmisvauva alkaa tunnistamaan ympäröivän kielen äänteitä jo sikiönä äidin vatsassa. Eri kieliympäristöissä kasvaneet vauvat jopa itkevät eri taajuuksilla tai eri tavoilla - tämä on todistettu näyttelyssä jopa ääninäyttein!
  • Monikielisten ihmisten aivojen toiminta on hieman erilaista kuin niillä, joilla on vain yksi äidinkieli. Monikielisillä on harjaantuneemmat neuroniyhteydet ja heille on helpompaa tunnistaa toistuvia kaavoja (esimerkiksi pelissä, jossa pitää etsiä mahdollisimman nopeasti kaikki kuviot, jotka ovat vihreitä tai kolmioita). Toisaalta äidinkielenään yhtä kieltä puhuvat ovat hieman monikielisiä nopeampia, kun pyydetään esimerkiksi keksimään sana, joka alkaa tietyllä kirjaimella.

Talking Brains -näyttely pyörii vielä muutaman viikon ajan CosmoCaixassa 28. tammikuuta asti. Suosittelen tätä kaikille, joita kieli ja aivot kiinnostavat etenkin pohtivalta ja helposti lähestyttävältä (eikä niinkään kovin tekniseltä) kannalta. Tämä on varmasti aikuisten lisäksi hyvä vähän isommille lapsille sekä teini-ikäisille. Pienempiä lapsia tämä tuskin hirveästi kiinnostaa (paitsi ehkä visuaalisesti). He kuitenkin varmasti innostuvat enemmän CosmoCaixan muista näyttelyistä ja osioista, joten loppujen lopuksi saman katon alta löytyy varmasti jotain mielenkiintoista kaiken ikäisille. 

maanantai 25. syyskuuta 2017

Mitä ihmettä siellä Kataloniassa on oikein meneillään?

"Äänestäminen tekee meistä vapaita", julisti plakaatti mielenosoituksessa sunnuntaina.
Katalonian itsenäisyys, kansanäänestys, mielenosoitukset... näistä aiheista on viime aikojen mediat sekä kahvipöydät täyttyneet. Eikä kyse ole todellakaan vaan kaikkien huulilla olevista puheenaiheista, vaan ihan oikeista tapahtumista, joiden kehittymistä Kataloniassa seurataan hetki hetkeltä.

Minun on henkilökohtaisesti vaikea kirjoittaa mitään kaiken kattavaa totuutta Katalonian nykytilasta ja tapahtumien luonteesta - sitä tuskin kukaan pystyy tässä tilanteessa tekemään. Olen seurannut keskustelua niin töissä, kaduilla, kavereiden kesken kuin hieman uutisistakin, mutta on jokseenkin hankalaa tehdä selvitystä koko hulabaloosta. Siksi ainoa asia, jonka voin tehdä, on kirjoittaa omista kokemuksistani ja kuulemistani asioista.

Lyhyesti tiivistäen Kataloniassa on paljon ihmisiä, kansanliikkeitä ja puolueita, jotka ovat haikailleet jo pitkään Katalonian itsenäistymistä. Syitä haluun itsenäistyä on varmasti yhtä monta kuin itsenäisyysmielisiä, mutta yleisimmin perusteluina on jokin seuraavista tai niiden sekoitus:

  • Tunne omasta kansakunnasta: oma kulttuuri ja kieli joka poikkeaa Espanjasta.
  • Taloudelliset syyt: Katalonian talous on paremmalla mallilla kuin monen muun Espanjan alueen. Näin ollen suhteessa muihin Espanjan alueisiin se myös kerryttää enemmän verotuloja Espanjan keskushallinnolle. Useat näkevät, että vaihtokauppa ei ole tasavertainen: Katalonia antaa enemmän kuin saa itse takaisin. Monen mielestä talous kukoistaisi, jos rahat jäisivät "kotiin", eivätkä valuisi muualle. Lisäksi monet Kataloniassa ajattelevat, että varoja käytetään väärin ja vääriin tarkoituksiin.
  • Poliittiset syyt: Toinen toistaan oudompien lahjontaskandaalien ja erinäisten poliittisten kikkailujen paljastuminen Madridin keskushallinnon ja sen puoluiden toiminnassa ei ole herättänyt luottamusta. Kataloniassa, kuten laajemminkin Espanjassa, velloo tyytymättömyys hallinnon toimiin, ja useat kaipaavat muutosta. Koska muutos ei näytä olevan tulossa Espanjan puolelta, monet ovat alkaneet pohtia muita reittejä poliittisen järjestelmän muuttamiselle. Näin ollen Katalonian itsenäistyminen nähtäisiin mahdollisuutena aloittaa kuin "puhtaalta pöydältä" luomalla uusi, erilainen yhteiskunta.
Katalonian itsenäisyysaikeet ovat nousseet viime vuosina pinnalle kasvavissa määrin. Syyskuun 11. päivän Katalonian kansallispäivä on muuttunut vuosien takaisista vakavista mielenosoituksista optimistiseksi, suuremman kansanjoukon yhteiseksi juhlaksi, jonka päämääränä on itsenäisyyden tavoittelu. "Katalaaniudesta" onkin tullut aika siistiä.

Vuonna 2014 Kataloniassa järjestettiin epävirallinen kansanäänestys itsenäisyydestä. Sen tulos oli vahva kyllä itsenäisyydelle, mutta äänestyksen epävirallisuus ja pieni osallistujamäärä eivät vakuuttaneet. Tämän jälkeen Katalonia on jatkanut järjestelyjä saadakseen aikaan ihan virallisen kansanäänestyksen asiasta.

Katalonian autonominen hallinto on nyt sitten julistanut virallisen kansanäänestyksen tapahtuvan 1. lokakuuta. Ongelmaksi on muodostunut Espanjan keskushallinnon selkeä kanta näihin aikomuksiin: se näkee kansanäänestyksen perustuslain vastaisena, eikä siten ole valmis antamaan hyväksyntää äänestykselle. Katalonian hallinto on siitä huolimatta jatkanut äänestyksen järjestelyjä ja koittanut saada Espanjan hallintoa hyväksymään sen.

Kerrostalo vuorattuna "kyllä"-lipuilla.
Lähestyttäessä tätä suunniteltua äänestyspäivää, Espanjan hallinto on ottanut käyttöön mitä oudompia keinoja äänestyksen estämiseksi: puolueiden toimistojen ratsioiden ja poliittisten henkilöiden pidätysten lisäksi muun muassa Espanjan poliisivoimia on siirretty Kataloniaan, nettisivuja on suljettu, painotaloissa printtimateriaaleja tuhottu, äänestyskuponkeja takavarikoitu ja henkilökohtaisia kirjeitä availtu sen varalta, jos kyseinen henkilö olisi pyydetty äänestyksen valvojaksi (eipähän saa kutsua). 

En oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa tälle meiningille, joka on mennyt Kissa ja hiiri- leikin tasolle. Ensin ehkä naurattaa, mutta sitten kun miettii... kyllä tämä jo aika vakavalta kuulostaa. Loppujen lopuksi keinot eivät ehkä olekaan niin kovin omituisia: tapahtumat alkavat hämmentävästi muistuttamaan lukemiani tarinoita muista maista, joissa poliittinen myllerrys, tyytymättömyys vallanpitäjiin ja kiistat sananvapauden rajoista ovat luoneet samanlaisia tilanteita. Ainoana poikkeuksena se, etten naiivina oikein koskaan osannut ajatella, että ainakin kuvitelmissani sivistyneessä eurooppalaisessa valtiossa sorruttaisiin tälle tasolle. 

Kaikki kaikessa viime viikkoina kuhina Kataloniassa on saanut aivan uuden sävyn, sillä enää kyse ei ole oikeastaan (pelkästään) itsenäisyydestä. Nyt taistellaan siitä, mitä demokratia on ja toteutuuko se Espanjassa. Kataloniassa vaaditaan oikeutta äänestää, antaa mahdollisuus ilmaista oma mielipide itsenäisyydestä. Tavallaan on aivan sama, laittavatko ihmiset rastin kyllä vai ei sarakkeeseen. Tärkeämpää on, että sen rastin, oli se puolesta tai vastaan, saisi ihan virallisesti siihen laittaa. Tämän hullunmyllyn seurauksena Katalonia onkin täyttynyt viime päivinä mielenosoituksista demokratian puolesta. 

Sunnuntain mielenosoitus kansanäänestyksen puolesta.
"Me äänestämme!", huudot raikuivat katalaanikaupunkien aukiolla.
Miten tämä kaikki näkyy sitten minun arjessani? No ainakin siinä, että yhä useampi aamu aloitetaan töissä päivityksillä viimeisimmistä käänteistä: kuka on tällä kertaa pidätetty ja mitä ne nyt ovat taas keksineet. Kaduilla näkee äänestystä mainostavia julisteista, vaikka niitä myös yritetään systemaattisesti repiä alas. Ihmiset kantavat selässään Katalonian lippuja kuin viittana tai pukeutuvat muuten kantaaottaviin t-paitoihin. Yksi työkavereista odottaa, että lokakuu tulisi äkkiä, niin loppuisi kaikki tämä mediakalkatus. Toinen taas pelkää saavansa kutsun äänestyksen valvojaksi, koska ei tiedä, kumpaa totella: Katalonian vai Espanjan käskyjä. Kaverit, joille on aikaisemmin ollut ihan yksi ja hailee kaikki itsenäisyyteen liittyvät liikehdinnät, ovatkin yhtäkkiä heränneet siihen, että hei, eihän tämä ihan näin voi mennä, että täällä ei saataisi edes äänestää asiasta.

"Moi uurnat, moi demokratia", julistaa paperilappuset ympäri katuja.
Kun kampanjan viralliset julisteet on hävitetty, julisteita on alettu printtaamaan ihan normaaleilla kotitulostimilla sanan levittämiseksi. 
Tämä kinkkinen tilanne on tuonut esille sen, kuinka koko yhteiskunnallinen järjestys ja sen lait ovat loppujen lopuksi vain ihmisten välinen sopimus, rakennelma ideoita, joihin suurin osa uskoo ja joita suurin osa noudattaa. Sitten kun tarpeeksi moni alkaa haastamaan näitä ideoita, on se myös hauras ja altis muutoksille. Jos perustuslaki nähdään olevan se painavin sana tässä kaikessa, ei kansanäänestys yksimielisesti ilman Espanjan hallituksen hyväksyntää ole lainmukainen. Mutta tätä seuraakin kysymys: meneekö ihmisoikeudet ja sananvapaus lakina perustuslain edelle? Ja mitä kaikkea nämä ihmisoikeudet ja sananvapaus oikein käsittävät Kaikki tuntuvat niitä kannattavan, mutta samaan aikaan kaikilla näyttää olevan oma käsitys siitä, mitä ne tarkoittavat.

Saa nähdä, mitä ensi sunnuntaina tapahtuu - vai tapahtuuko mitään.



sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Yö, jolloin kaikki suuntaa rannalle: Sant Joan 2017

Istumme valtatiellä ruuhkassa. Pääsemme eteen päin etanavauhtia, mutta tämä on nyt kestettävä, muutakaan ei voi. Kello on kahdeksan illalla, kuvittelimme olevamme liikkeellä ajoissa. Niin taisi luulla moni muukin. Tie ruuhkautuu risteyksissä, joissa se haarautuu. Autoletka pitenee perässämme, kaikilla on mielessään sama suunta: rannalle on päästävä. Vain kohteena oleva kaupunki vaihtelee autossa istujien mukaan. Katson kadehtien vastaantulevien tyhjääkin tyhjempää kaistaa: jos haluaisit viettää juhannusta sisämaassa, pääsisi paljon helpommalla.

Puolen tunnin matka lähikaupunki Mataróon taittuu puolessatoista tunnissa. Ehdimme kuitenkin juuri illallisaikaan. Onneksi kaverit ovat varanneet pöydän kulmabaarista, vaikka varausta tuskin olisi edes tarvinnut: kaupungin keskustassa sijaitsevassa tapasbaarissa olemme lähes ainoat asiakkaat. Kaikki todellakin ovat rannalla.


Olen viettänyt monet juhannukset (tai paikallisittain Sant Joanit) Espanjassa, mutten yhtäkään rannalla, vaikka se onkin se kaikista perinteisin paikallinen juhannuksen viettopaikka. Ensimmäisestä Barcelonan vuodesta lähtien minua on varoiteltu siitä hulluudesta, joka rannalla juhannuksena vallitsee. Ihan hirveä meno, jumalattomasti porukkaa, järjetöntä ilotulistusten ampumista, varastettuja käsilaukkuja ja örveltäviä nuoria. Ei kannata.

Mutta tänä vuonna meidän kaverit sattuvat asumaan ensimmäistä kertaa rantakaupungissa ja meillä on ihan oikeasti mahdollisuus piipahtaa rannalla. Ja juurkin vain piipahtaa: jos ei huvita jäädä, voidaan tulla takaisin asunnolle. 

Liike kaduilla kasvaa mitä lähemmäksi rantaa pääsemme. Terasseilla ihmiset viimeistelevät illallisiaan ja perheet kävelevät pitkin rantakatua. Kaikkialla kuuluu pauketta, kun raketit ja ilotulitukset pamahtelevat ympäriinsä. Outo sekoitus lämmintä kesäyötä ja ääniä, jotka omassa mielessäni kuuluvat pakkasia paukkuvaan uudenvuoden yöhön. Lapsilla on hauskaa ja vanhemmat katsovat vierestä, kun nämä iloitsevat papattien ja rakenttien sytyttämisestä. Kukaan ei ole kuullutkaan suojalaseista.


Saapuessamme rantahietikolle odotan näkeväni lauman nuorisoa ja sen kuuluisan hulluuden. Rannalla on kuitenkin tilaa vaikka muille jakaa. Taktikoimme itsellemme leiriytymispaikan pylvään vierestä, johon välillä holtittomasti ilmaan kirmaavat ilotulitukset eivät ehkä luultavimmin osuisi. Rantabaarin, chiringuiton latinohitit kantautuvat rantaviivalle asti. Ostamme pari mojitoa, joita siemailemme rantahiekalla jutellen.

Ilmassa haisee palaneen käry. Nyt ei ole kuitenkaan kyse ilotulituksista; rannan tuntumassa on sytytetty palamaan naapuruston virallinen kokko. Se ei vedä vertoja Suomen soutuveneistä kyhätyille keoille, mutta on silti näyttävä. Pian myös nuorisoporukoiden omatekoiset, hieman pienemmät kokot syttyvät palamaan. Samalla myös pari päivää aikasemmin loppuneen lukiovuoden muistiinpanot saavat kyytiä, kun ne sytytetään yhteisvoimin tuleen. 

Kello näyttää puolta yhtä ja päätämme lähteä jatkamaan iltaa asunnolle. Perheet suuntaavat kotiin yhtä matkaa meidän kanssamme. Samaan aikaan ihmisiä alkaa virrata rannalle juhlimaan. Mataró ei ole ehkä se suosituin juhannusmesta ja hyvä niin. Tai sitten hulluus alkaa vasta myöhemmin yöstä. 

Kämpillä jatkamme iltaa juoden, sipsejä syöden ja höpötellen. Olen ollut kesäisissä juhlatamineissa jo alkuillasta asti ja olisin valmis suuntaamaan tanssilattioille vain pikaisen nenän puuteroinnin jälkeen. Mieskööri puolestaan alkaa vasta nyt miettimään tamineitaan: valikoidaan kenkiä, joiden tulisi tuntua mukavilta jaloissa, mutta joilla myös varmimmin pääsisi klubille sisään. Olisihan se nyt kurjaa olla joukon ainoa, jolle sanottaisiin, että sinä jäät näistä bileistä paitsi. Sitten mallaillaan kauluspaitoja toinen toisille, kunnes asukokonaisuus saa porukan hyväksynnän ja voidaan edes suunnitella lähtöä. 


Karttapalvelu näyttää, että klubille olisi 15 minuutin kävelymatka. Aletaan käymään tyypillistä perjantai-illan vääntöä siitä, mennäänkö autolla vai ei. Minun kantani on selvä: ei todellakaan mennä! Olemmehan kaikki juoneet ainakin pari drinkkiä. Ja vaikkemme olisikaan, ei kai vartin kävelymatka ole matka eikä mikään. Joensuussa asuessani saatettiin kävellä ainakin se puolituntia 15 asteen pakkasessa kello 3:00 aamuyöstä - sitä saattoi jo kutsua jonkinlaiseksi matkaksi.

Saavumme hiljaisille kaduille teollisuusalueen laitamille. Espanjassa useat klubit sijaitsevat juuri tällaisilla alueilla: kaukana asutukselta ja valittavilta naapureilta, omissa oloissaan kauempana muusta maailmasta. Ja koska nämä alueet yleensä ovat kaukana muusta asutuksesta, ei edes öisin kulkeva julkinen liikenne pysähdy lähimain. Niinpä näille klubeille mennäänkin usein autolla, minkä sosiaalisesta hyväksynnästä kielii klubien omat parkkipaikoitusalueet asiakkailleen. Onneksi Matarón diskot ovat suhteellisen lähellä ja ystävysten askel käy kevyesti kaikesta kotona käydystä valituksesta huolimatta.

Metalliaidat ja suuret teollisuushallit reunustavat yöllisiä katuja. Bensa-aseman kohdalla meitä vastaan kävelee afrikkalainen mies, joka on pukeutunut perinteiseen islamilaiseen tunikaan. Klubien basson täyteinen musiikki kuuluu vaimeana kaukaa. Kohta ollaan perillä. Taidan nähdä jo julkisivun violetit valot. Mutta kadut ovat omituisen hiljaiset. Jo toinen afrikkalainen kävelee meitä vastaan. Tyypilliset, klubien läheisyydessä omia juomiaan juovat nuorisoporukat huutavat poissaolollaan. 

Yhtäkkiä kuulen musiikkia, mutta paljon lähempää kuin aikaisemmin. Tällä kertaa musiikki ei kuitenkaan ole diskomusaa. Erään hallin avoimista ovista kuultaa valoa. Lähestymme teollisuusrakennusta ja näemme, kuinka rakennuksen sisäänkäynti käy ahkerasti ja vaimea puheensorina kantautuu kadulle. Ulkoa päin rakennus on kuin mikä tahansa alueen tehdashalli tai autokorjaamo. Sisältä kuitenkin paljastuu sinisin värein kauniisti maalatut aaltoilevat seinät, jotka eivät todellakaan istu kuvaan teollisuushallista. Vilkaisen sisälle ja näen joukon ihmisiä rukoilemassa hallin lattialla. Etualalla toiset napostelevat jotain ja juttelevat hiljaa. Hengelliset sävelet kaikuvat teollisuusalueen yössä. Tajuan, että meneillään on muslimien ramadan. Ja me olemme matkalla klubille. 


Yhtälailla kuin klubit, myös nämä "moskeijat" on sijoitettu kauemmas asutuksesta ja muun sosiaalisen elämän keskiöistä kaupunkien laitamille. En kuitenkaan uskonut näkeväni näitä kahden kulttuurin hyvin erityyppisiä yöllisiä kokoontumispaikkoja kahden korttelin päässä toisitaan. On kuin olisi nähty paremmaksi siirtää tietynlaiset aktiviteetit pois valtavirtaelämän piiristä sivummalle, missä ne eivät häiritse ketään. Siellä myöskään normaalista käyttäytymisestä poikkeavat toimintatavat eivät herätä niin paljon huomiota tai niitä voidaan kenties katsoa läpi sormien: oli kyse sitten muslimien yöllisistä ramadan ruokailuista ja rukouksista tai sitten paikallisten hatarista askelista ja kännisistä yöhuuteluista. Yhtäkkiä klubille meno tuntuukin jotenkin oudolta, lähes typerältä.

Perille päästyämme emme löydä etsimäämme klubia, kunnes tajuamme sen olevan suoraan nenämme edessä ja suljettuna. Myös toisen klubin edessä kadut ammottavat tyhjyyttään. Toteamme, että juhannuksena ihmiset todellakin taitavat mennä rannalle. Löydämme klubin, jossa on hieman enemmän menoa. Maksamme sisäänpääsymaksun, joka sisältää juoman. Värikkäät valot ja latinohitit saattelevat meidät alakertaan, jossa Sant Joania viettetään kuin mitä tahansa muuta viikonloppua. Tanssimme ja pääsen heti mukaan ryhmiin - rakastan tanssia! Ehdimme nauttia tunnelmasta kymmenen minuuttia, kun pojat älähtävät: "Mennään sittenkin rannalle, kaikki on juhannuksena siellä!" Jään tuijottamaan ehdotusta suu auki. Vastahan me tulimme! Tajuan, että kyseessä ei ole ehdotus vaan toteamus. Lähdemme kohti rantaa, mutta minun jalat vievät asunnolle ja nukkumaan. Välillä en tajua sitten yhtään tällaista paikallisten suunnittelemattomuutta ja suunnitelmien yhtäkkisiä vaihdoksia...

Mutta sitten mietin hetken ja ymmärrän: rannalle pitää päästä, sillä siellä on kaikki muutkin

lauantai 10. kesäkuuta 2017

"Mäntykirkko" keskellä Barcelonaa - Santa Maria del Pi

Miten tässä alkaakin tuntua, että historia toistaa itseään? Tuntuu kuin vierailisin kirkoissa yhtenään. Mutta tottahan se on: täällä päin useat kirkot ovat todella hulppeita ja kätkevät sisäänsä mitä mielenkiintoisempia tarinoita.

Tällä kertaa on vuorossa Santa Maria del Pi. Kävin viime vuonna kattoterassikierroksella Santa Maria del Marissa. Siellä meille suositeltiin myös Santa Maria del Pi:ssä vierailua.

Santa Maria del Pi -kirkko


Santa Maria del Pi sijaitsee Barcelonan goottilaisessa kaupunginosassa, aivan vanhan kaupungin ytimessä. Se jää toisinaan hieman huomaamattomasti pienien kujien ja sen edessä olevan pienen aukion väliin, mutta itse rakennus on silti aika hulppea.

Kirkon julkisivu ja tietenkin, mänty!
Nimensä kirkko on saanut mäntypuista ("pi"), jotka ovat koristamassa kirkon ympäristöä. Tarina kertoo erääseen männyn runkoon ilmestyneestä Neitsyt Marian kuvasta, jonka innoittamana kirkon luo päätettiin istuttaa mäntyjä.

Kirkkoa on kutsuttu myös Kuninkaiden kirkoksi (Santa Maria de los Reyes), josta merkkinä on myös sieltä löytyneet vanhat seinämaalaukset. Kuninkailla katollisessa kirkossa viitataan itämaantietäjiin, joita onkin juhlistettu Loppiaisena erityisesti tässä kirkossa.

Santa Maria del Pi:n ruusuke lasimaalauksineen on yksi Espanjan suurimmista.

Kirkon lattialaatoista löytyy tällaisia varoituksia (kuulemma hautojen takia)
Jo ennen vuosituhannen vaihdetta kirkon paikalla oli sijainnut, luultavasti romantiikanaikainen, kirkkorakennus. Sen tilalle rakennettiin kuitenkin tämä edeltäjäänsä suurempi, katalonialaisgoottilainen kirkko. Jo Santa Maria del Marin kierrokselta tutut historian käänteet toistuvat myös Pi-kirkossa: vuoden 1428 maanjäristys, joka tuhosi kirkon osia ja sen ruusuke pirstaloitui säpäliksi aiheutten jopa kuolonuhreja. Kirkko sai myös osakseen tuhoja Espanjan perimyssodassa sekä sisällissodassa. Kirkon ruusuke tuhoutui toisen kerran sisällissodan aikaisessa tulipalossa vuonna 1936. Seitsemän vuotta myöhemmin se rakennettiin uudelleen olemassa olevien dokumenttien pohjalta.


Kirkon rauhallinen sisäpiha - ei uskoisi, että ollaan ihan Barcelonan keskustan hälinän vieressä!
Katolle kivutessa pysähdytään myös kellotornin luona
Lasiaukosta näkee suoraan alas kirkkoon.
Ennen tätä kautta nostettiin rakennusmateriaaleja sekä viljaa säilöön ylös torneihin.
Kierroksen aikana opas kertoi meille muutamia, hieman hajanaisia faktoja kirkosta ja sen historiasta, mutta kunnon tarinaa ei tästä kierroksesta kyllä irti saanut. Luulenpa, että kierros oli kohdennettu etenkin niille, joiden kiinnostuksen kohde ei ole niinkään itse kirkko vaan lähinnä hulppeat maisemat yläilmoista. Itse tykkään aivan mielettömästi, kun joku kertoo tarinoita vierailukohteen takaa ja mielenkiintoisia huomioita, joita ei muuten tulisi koskaan arvanneeksi. Tämä kierros jäi tarinansa puolesta hieman latteaksi. Onneksi kuitenkin kattoterassilla saimme aikaan mukavan keskustelun oppaamme kanssa ja kyselemällä enemmän hän innostui kertomaan lisää.

Tältä se sitten näyttää! Barcelona Santa Maria del Pi:n katolta


Kierroksen päätöspiste eli kattoterassi oli pitkien ja kapeiden muurin sisässä kulkevien kierreportaiden kapuamisen arvoinen kokemus. Yhtäkkiä oletkin Barcelonan vanhankaupungin kattojen yllä ja melkein tuntuu kuin voisit hyppiä pienille kujille ahtautuneiden rakennusten katoilta toisille. Ymmärrän hyvin, miksi Santa Maria del Marin opas suositteli näitä näkymiä niille, jotka ovat näköaloista kiinnostuneita.
Huom. Kävin kyseisellä kierroksella aurinkoisena huhtikuisena lauantaina
- nyt ei ihan näin lämpimästi tarvitsisi pukeutua!
Espanjalaiset kirkot ovat näköjään hoksanneet, että niiden katot on aikamoisia näköalapaikkoja. Ja koska ihmisiä tuntuu niin kovin kiehtovan ympäristön tutkailu lintuperspektiivistä, miksipä ei siis avattaisi myös kirkkojen kattoterassit uteliaille vierailijoille - ja ehkä siinä samalla tutustutettaisi itse kirkkoon. Ihan hyvä diili.