keskiviikko, 11. tammikuuta 2012

Metrot, junat, bussit, ratikat

Sain sähköpostiini eräältä lukijalta viestiä, jossa kyseltiin näistä lippuloista, nimittäin metro- ja junakorteista. Ajattelin kirjoitella vastauksen ihan kaikkien näkyville, sillä siellä voi olla muitakin jotka tuskailevat maanalaisten kanssa.

Barcelonassa ja sen lähialueilla on käytössä lippusysteemi, jonka lipuilla pääsee niin metroon (TMB), ferrocarriles-lähijuniin (Ferrocarriles de Catalunya, FGC), Renfe-lähijuniin (Rodalias de Catalunya), raitiovaunuun sekä linja-autoihin (TMB + muita yhtiöitä) .

Barcelona sekä lähiseudut on jaettu alueisiin (zonas), jolloin lipun "zona" riippuu siitä miten monen aluerajan yli ajattelit ajella: Barcelonan sisänenliikenne toimii yhden vyöhykkeen lipulla (1 zona), ja käsittääkseni alueita on aina 6 asti. Huomioithan, että vyöhykkeet ovat niin pitkittäin kuin poikittainkin, eli sivusuunnassa mentäessä, kirjainta vaihtaessa (a,b,c...) rajanylitys lasketaan yhdeksi zonaksi lisää.
Barcelonan metrokartta (suurempi kuva) : metrolla voi kulkea kaikkialle 1 zonan-lipulla
Suur-Barcelonan alue (el área metropolitana de Barcelona), vyöhykkeet. 

Joka kerta, kun lippu leimataan metro- tai juna-alueelle, linja-autoon tai ratikkaan mennessä, sen toiselle puolelle leimautuu numerosarja, jonka ensimmäiset neljä numeroa kertovat päivämäärän, ja seuraavat neljä leimauksen kellonajan. Koodin viimeiset kaksi numeroa ilmoittavat, kuinka monta matkaa kortissa on vielä jäljellä.

Kerran leimattulla lipulla voi hurvitella alueesta riippuvan ajan verran ilman, että kulkuneuvonvaihdossa kone tekisi uutta leimaa. Eli esimerkiksi 1 vyöhykkeen lipun leimaamishetkestä sinulla on 1 tunti ja 15 minuuttia leimata lippua uudelleen ilman, että menetät toisen matkan. Tämä kuitenkin onnistuu VAIN (!!) kulkuneuvotyyppiä vaihtaessa, eli esimerkiksi metrosta junaan tai vaikkapa linja-autosta raitovaunuun vaihtaessa. Jos joudut vaihtamaan metrolinjaa, ja metrokarttaan kyseiselle asemalle on merkitty kaksi eri väristä linjaa, vaihto tapahtuu maan alaisten tunneleiden kautta ilman uudelleen leimausta. Ainoa sääntö on, ettet saa poistua aseman ulosmenoporteista, jos jatkat matkaa, etkä halua uutta leimaa korttiisi.

Tarjolla on monenlaista lippua, joista yleisimmät ovat yhden matkan lippu (ekonomisesti huono vaihtoehto), kymmenen matkan lippu (T-10), 30 päivän lippu, jonka aikana voi tehdä 50 matkaa (T-50/30), kuukauden lippu (T-Mes), päivälippu (T-Dia), kolmannesvuosilippu (T-trimestre) ja nuorisolippu alle 25-vuotiaille (T-Jove). Renfellä voi ostaa lippuja myös tiettyyn päämäärään. Lippuja voi ostaa metro- ja juna-asemien automaateista sekä käteisellä että kortilla.
Hinnat lipuille ovat nousseet joka vuoden alussa kovaa kyytiä, ja tällä hetkellä mm. tuo itselläni käytössä oleva yhden vyöhykkeen 50 matkaa 30 päivässä- lippu maksaa 37 euroa. Lippujen hintoja täällä.

Metro kulkee maanantaista torstaihin, sekä sunnuntaisin ja pyhäpäivinä 05:00-24:00 välisenä aikana. Perjantaisin ja pyhiä edeltävänä päivänä 05:00-02:00. Lauantaisin metro kulkee läpi yön. Ensimmäiset ja viimeiset ajat kertovat, milloin viimeiset metrot lähtevät linjojen päästä. Linjojen keskivaiheilla kulkee siis vielä n. 20-30 minuuttia myöhemmin yön viimeinen metro.

Linja-autoliikenne riippuu määränpäästä, mutta niitäkin löytyy aika paljon: kannattaa katsoa itselleen ne toimivimmat TMB:n nettisivuilta. Yöbusseja kulkee aika moneen paikkaan myös, tosin niiden ajotiheys on päivävuoroja pidempi.

Sattuipa kerran yliopistolla

 Erilaisessa maassa, erilaisessa ympäristössä harvase päivä kohtaa mitä omituisimpia ja mitä hassumpia asioita, joista paitsi oppii miten asiat tehdään muualla, myös sen, ettei aina se oma tai niin oikealta tuntuva tapa vältämättä olekaan se parempi. Samalla, kun oppii jotain muista, oppii myös itsestään. Tässä muutamia seikkoja yliopistomaailmasta:

- Yliopistollani ei ole missään kelloja. Jos olet unohtanut omasi (lue: kännykkäsi) kotiin, on lähes mahdotonta tietää, missä mennään, ja milloin on se kellonlyönti, kun tunti alkaa.

- Yliopiston kahvilasta voi ostaa kaljaa. On myös ihan okei kävellä Estrella-tölkki (paikallinen olutmerkki) kädessä koulun käytävillä.
- Suurimmalla osalla opettajista ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä sellaisista opettajille suotuisista piirteistä kuten ajantajusta tai pitkäjänteisestä suunnittelusta. Heidän korkeatasoinen ammattitaitonsa ja innokkuutensa työtään kohtaan  (ja ihan tosissani puhuen, tällä kertaa ei sarkasmiaa) korvaa kuitenkin tämän.

- Tunnit eivät koskaan ala ajallaan--paitsi tietenkin silloin, kun olen itse myöhässä.

- Koska toisinaan töiden sekä muiden asioiden ohjeistus on hieman epäselvää, sosiologian ryhmämme Facebook-sivulla käy kova kuhina etenkin ennen kokeita ja töiden deadline-päiviä.

- Suomella ja suomalaisilla on täällä mielettömän hyvä maine. Etenkin omalla alallani ihmiset tietävät paljon pohjoismaalaisten yhteiskuntien toiminnasta ja opetuksen huippulaadusta. Toisaalta olemme myös oppineet tunneilla, että välttämättä suurin ero ei kansainvälisissä koulutusvertailuissa tule Suomen mahtavasta opetuksenlaadusta, vaan ennemminkin perheiden ja lähtökohtien yhtenäisyydestä ja kulttuurellisesta sekä sosiaalisesta pääomasta, eli rikkauksista, joita perheet ja ympäröivä yhteiskunta tarjoaa koulun ulkopuolella tai jo ennen kouluun menoa.


- Opettajat ovat ottaneet vaihto-opiskelijat vastaan erittäin hyvin. Eräällä kurssilla emme olleet vielä ehtineet tehdä paljoakaan, yhden pienen testin ja esitelleet tutkimusaiheemme, kun opettaja kysäisi minulta ja toiselta, ruotsalaiselta vaihtarilta: "Oletteko te kaikki siellä pohjoisessa noin hyviä opiskelijoita?" Kysymys tuli niin puun takaa, että olimme hetken hämillämme, ja mietimme, mitä tähän kuuluisi vastata; emmehän olleet tehneet vielä kovinkaan paljoa tuohon mennessä. Miten huonoja paikallisten tuli siis olla, jotta hän voisi jo tuossa vaiheessa todeta tämän, vai olisiko käynyt niin, että ennakkotieto ja -oletus pohjoismaalaisten hyvistä koulusuorituksista oli kiirinyt hänen korviinsa niin, että siitä tuli totta jo ennen todellista näytöstä? Vitsailimme jälkeen päin, että olisiko pitänyt sanoa, että "Ei kun me ollaan ne luuserit, jotka ne lähetti ulkomaille."

- Olen tottunut tekemään yhden ison kurssikokeen aina kurssin lopussa. Täällä, luultavasti uuden opintosuunnitelman siivittämänä, kurssit sisältävät jos jonkin moista ryhmä- ja parityötä, kirjoitustehtävää ja tutkimuksen tekoa. Suurin osa näistä ei ole onneksi isoja, vaan ainoastaan muutaman tai viiden sivun pituisia väsäyksiä, mutta uskomattoman paljon aikaa niihinkin saa tuhlattua. Välillä tuntuu, että se yksi iso koe olisi vähemmän työtä kuin pitkän aikavälin pikkukirjoitushommat, mutta totta puhuakseni olen pyöritellyt teemoja niin ympäri-ämpäri, että varmasti tällä tavalla olen myös oppinut hurjan paljon enemmän--en vain itse kurssinasioita, vaan myös akateemisen tekstin kirjoittamista espanjaksi.

- Vielä kello 20:00 yliopisto kuhisee porukkaa. Monet tunnit ovat aamusin ja iltaisin (mikä kenellekin parhaiten sopii). Viimeiset tunnit taitaa päättyä puoli kymmenen tai kymmenen aikaan illalla.

- Lähes kaikki kantavat kainalossaan yliopistostaan samaansa mappia. Se on kuin asuste, joka kertoo jotain ihmisestä. Kun katselet metrossa ihmisiä, voit nähdä heti, mitä koulua kukakin käy. Se on kuin status-symboli, joka näyttää mihin kuulun, mihin olen päässyt sisään, missä opiskelen (tai mitä mahdollisesti opiskelen, vaikka tosin esimerkiksi oma yliopistoni kattaa vaikka mitä aloja, joten yksi kansio ei paljoa siitä kerro) ja kaiken kukkuraksi kuulemma kertoo, että tässä ollaan jo kohta kuulkaas aikuisia! Vihkot ja lehtiöt ovat kuulemma lukiolaisten kamaa.

maanantai, 2. tammikuuta 2012

Barcelonan yliopistossa

Puoli vuotta on hujahtanut: blogi on jäänyt "hieman" vähemmälle, sillä rehellisesti sanottuna lähes kaikki aikani on mennyt koulunkäyntiin. Sitten, kun sitä vapaa-aikaa jossain välissä aina löytyy, sen on halunnut käyttää johonkin muuhun kuin koneella nörttäämiseen.

Aloitin siis syyskuussa vaihto-opinnot Barcelonan yliopistossa. Sosiologia aineena tuntuu vieläkin, tuon au pair-vuoden tauon jälkeen, todella mielenkiintoiselta ja juuri sopivan syvälliseltä itselleni. Mutta oli ala mikä hyvänsä, oman ripauksensa tänä vuonna on tuonut tuo kieli: opiskelu kun tapahtuu espanjan ja katalaanin kielillä. Kielitaitoni kehittyi jo ensimmäisten kahden viikon aikana räjähdysmäisesti. Oli aivan uskomatonta, miten sanavarasto alkoi karttumaan akateemisilla termeillä ja kielirakenteet muotoutumaan aivan uuteen uskoon ihan vaan sen takia, että joku luennoi monta monen moista tuntia luokan edessä tai kieltä joutui käyttämään niin itsensä sosiaalistamiseen että asioiden hoitamiseen.
Olen käynyt kursseja hieman sekalaisesti, eli muutamia kakkosvuoden, mutta myös kolmos- ja nelosvuoden juttuja on joukossa, yhteensä 5 kurssia kerrallaan. Tämä ihan vain siksi, että yritin valita kurssivaihtoehdoista tietenkin ensisijaisesti ne, joita en ole vielä tehnyt ja jotka minun tulisi tehdä ihan Suomenkin opintosuunnitelmani mukaan, sekä sellaisia erikoisaloja, joita ei välttämättä Suomessa tai omassa yliopistossani tarjota, mutta jotka kiinnostavat itseäni. Akateeminen vuosi on jaettu kahteen osaan, eli syys- ja kevätlukukauteen, mikä tarkoittaa sitä, että näin puolen vuoden opiskelun ja kaiken maailman kurssitöiden väsäilyn jälkeen on se suurkoitos: koe- ja palautusviikot. Tänä vuonna nuo "kauhun" viikot asettuvat tammikuun loppupuolelle, joten odotan "innolla" joululomilta opiskelurytmiin pääsyä, ja kaiken maailman ryhmä- ja paritöiden viimeistelyjä, kokeisiin lukua ja esitelmien pitämistä. Itse rehellisesti sanottuna kannatan ennemmin ainakin neljään jaksoon jaettua kouluvuotta, sillä silloin ei yhdellä kertaa ole niin montaa koetta ja deadlinea stressattavana. Toisaalta, kun jotain teemaa on tässä jo puolivuotta ehditty jauhaa, alkaa se jo pikkuhiljaa sitä pikaista parin kuukauden spurttia paremmin pysymään päässä.

Kakkosvuoden opiskelijoista lähes kaikki ovat paikallisia. Parhaaksi ystäväkseni on kuitenkin muodostunut juuri se ainoa toinen vaihtari, ruotsalainen Helena, sillä kyllä se vaan niin menee, että samassa tilanteessa olevien on helppo jakaa kokemuksiaan, ja pohjoismaalaisina luultavasti ymmärrämme toisiamme ja tilanteitamme helpommin. Olen kuitenkin tutustunut hyvin muihinkin luokkalaisiimme, jotka ehkä henkiseltä iältään ovat välillä hieman eri maailmasta, mutta joiden ystävällinen ja avulias asenne korvaa kaiken sen eron, joka välillämme voikaan olla. Jo ensimmäisinä päivinä useampi uskaltautu kysymään, kuka olen, ja esittäytymään näille uusille kummajaisille luokassa. Olin aika otettu, sillä en olettanut, että muut tulisivat sanomaan jotain, onhan se yleensä niin, että itsehän se aloite on tehtävä ensin.
Olen kuitenkin huomannut suuren eron toisen ja kolmannen vuosikurssin välillä: kolmannen vuoden oppilaista useat ovat aika varmasti minua vanhempia, luultavasti toista tutkintoa tai hitaasti sitä ensimmäistä suorittavia jo aikuiseksi luettavia opiskelijoita. Onpa kurssilla muutama varmasti eläkeikää lähentelevä rouvashenkilökin. Pidemmällä opintojaan olevat näyttävät lähtevän enemmän vaihtoon, sillä iltaisin kursseilla on muitakin vaihtareita mm. Ranskasta ja Saksasta, sekä yhdeksi parhaaksi koulukaverikseni muodostunut chileläinen Juan. Näillä iltaisin käymilläni kursseilla ihmiset jaksavat keskittyä ja viittailevat innokkaasti sen parin tunnin ajan, joka on näiden luentojen pituus. Toisen vuosikurssin aamutunneilla kun kuhina ja supittelu, levottomuus ja puhelimilla Facebookissa pyöriminen alkaa jo siinä kolmen vartin jälkeen. Luennoiksi kursseista mitään en tosin ihan nimittäisi, sillä opettajan yksinpuhelu on harvoin tuntien sisältöä: yleensä keskustelemme, kommentoimme, teemme pieniä ryhmäjuttuja, katsomme elokuvia tai pidämme esitelmiä. Opetustyyli muistuttaa minua hieman enemmän suomalaista lukiota kuin yliopistoa.
Ja sitten siihen, miksi blogikin on jäänyt näin hiljaiseksi: se työmäärä. Periaatteessa mielestäni kursseilla ei ole huomattavasti Suomessa tottumaani enemmän tekemistä. Yliopistolla käyn kuitenkin viisi päivää viikossa, kun taas Joensuussa muistan käyneeni ehkä kolmena päivänä luennoilla, ja kahtena muuna päivänä tehneeni sitten kotona koulujuttuja. Lisäksi kurssivalintani on sen verran hassut, että kahtena päivänä joudun kulkemaan yliopistolla kahteen otteeseen, ensin 9.30-12.30, ja myöhemmin uudestaan 16.00-20.00. Teoriassa idea olisi valita kurssit ainoastaan aamuksi tai illaksi, mutta koska haluan ja joudun ottamaan sekalaisen sakin kursseja, ei niiden aikataulut mätsää täysin yhteen.
Tuon ajan lisäksi olen istunut tuhottoman monta tuntia koneen ääressä: kirjoittaen tai opiskellen. Melkein kaikki materiaali on virtuaalikampuksellamme, tai sitten sitä etsitään netistä. Alkuun uskomattoman monta tuntia kului ylipäätään espanjan kielen kirjottamisen sujuvuuden parantamiseen: saatoin istua viisi tuntia kirjottamassa, jonka tuloksena sain eteeni pari sivua tekstiä. Suomeksi olisin ollut varmasti ainakin jo kymmenennellä. Nyt kun peruskuviot ja lauserakenteet alkaa olla hanskassa, tekstiä ilmaantuu onneksi hieman nopeammin. En kuitenkaan ole vieläkään päässyt yli siitä, että haluaisin tekstin olla suhteellisen virheetöntä kieliopillisesti, joten tavallaan teen kaksin kertaisen määrän työtä kerralla: etsin tietoa, mietin, mitä haluan sanoa, käännän kielestä kieleen, ja koitan vielä saada vierasta kieltä kirjoitettua oikein. Onneksi opettajat kuitenkin ovat todella ymmärtäväisiä sen asian suhteen, ettemme ole espanjaa äidinkielenään käyttäviä opiskelijoita. Muutenkin opettajien suhtautuminen on tähän asti ollu positiivista, he ovat olleet kannustavia ja muistuttaneet, kuinka voimme aina pyytää heiltä apua, jos sitä kaipaamme.
Kurssien sisällöt ovat olleet mielenkiintoisia, ja opettajien asiantuntevuus on auttanut oppimista kovasti. Ainut, missä löytäisin parantamisen varaa on järjestelmällisyys, kurssin suunnittelu ja muut yleiset opetustavat.   Toisaalta voi olla, että tulimme hieman sekavaan saumaan, sillä yliopisto on juuri vaihtanut opetus-suunnitelmaansa ja kokonaisia tutkintokokonaisuuksia Bolonia-prosessin takia (eurooppalaisten yliopistojen yhdentymisprojekti). Aika moni on vielä pihalla siitä, millä vauhdilla kursseja tulisi käydä (kaikissa kursseissa tuntui tulevan aikamoinen kiire joulua kohden) ja muutamissa meillä on opintopistemäärään suhteutettuna aivan liikaa tekemistä. Tätä tosin perustellaan tehtävien eri tärkeysasteilla, eli joku kirjoitustehtävä voi olla vain 5% kurssiarvosanasta, kun taas koe 30%. Mutta, kun joka tapauksessa kaikki ne tehtävät, oli ne sitten prosentin tai viidenkymmenen arvoisia, on tehtävä, vie niiden teko aikaa aikalailla.
Kun kouluvelvotteista on aina jotenkin sitten selvitty, on voinut nauttia siitä vaihtovuoden parhaudesta, eli uusiin ihmisiin tutustumisesta ja heidän kanssaan olemisesta. Ootteko kuulleet muka kestään, joka ei olisi saanut uusia ystäviä, tai tavannut mielenkiintoisia ihmisiä vaihtonsa aikana? Niinpä, voin siis toistaa tätä kliseetä, ja vielä kerran tukea väitettä omilla kokemuksillani, sanoen, että suurinta antia on ollut mm. tutustua vaihtareihin katalaanin intensiivikurssilla (kahden viikon tuhti paketti syyskuussa juuri ennen opintojen alkua). Olemme viettäneet iltaa usein kurssin jälkeenkin, ja meistä on tullut pieni mukava porukka. Itse en ole pahemmin Erasmus-järjestön järjestämiin rientoihin osallistunut, sillä menoa on ollut muutenkin omasta takaa. Toisaalta oma tilanteeni on jo alunperin ollut sen verran erilainen, koska tunsin Barcelonan jo hyvin entuudestaan ja ensihuumakin oli kadonnut aika päiviä sitten, että sekin vaikuttaa varmasti omalta osaltaan siihen, etten ole lähtenyt kaveripiiriäni noihin hippoihin laajentamaan. ;) Voisin kertoa viime syksynkin muutamista tapahtumista, ja kertoilla lisääkin teille vaihtoaikanani kokemista asioista pian enemmän.

Kiitos niille ihanille tsemppaajille, jotka ovat laittaneet suupielet alaspäin kommenttia ja toivetta siitä, että jatkaisin kirjotteluani tänne! Se piristää aina kovasti! :)

Ps. Nää kuvat on sit aika vanhoja (viime elo-syyskuulta), että älkää olko yhtään katellisia, Barcelonassa kuletaan kyllä takit visusti päällä ja kaulahuivit kaulan ympärillä tällä hetkellä. ;)

keskiviikko, 21. syyskuuta 2011

Breaking stereotypes

Stereotyyppien rikkomista. Olihan tuo jälkimmäinenkin versio aika tuollanen kärjistetty yleistys, mutta ainakin ensimmäistä ideaa lähempänä...ja voin kertoa, että tämä kaupunki on taianomaisempi kuin yksikään video.

maanantai, 5. syyskuuta 2011

Au pair- vuosi

Nyt, kun au pair-vuoteni taitaa virallisesti olla ohitse, voisin kirjoitella pientä yhteenvetoa, ja kokemuksen rintaäänellä jakaa ajatuksia niitä kaipaaville.

Aloitetaanko vaikka semmoisella kliseisellä lausahduksella kuin "Vuosi meni yllättävän nopeasti". Mutta tottahan se on, kun on kaikkea uutta ja kivaa, aika hujahtaa siivillä.

Mutta ei tämä vuosi ole ruusuilla tanssimistakaan ollut. Totta kai blogiin, ajoittaisiin sähköpostiviesteihin kavereille ja Facebookiin valikoituvat ne mielenkiintoisimmat ja parhaat hetket, mutta suurin osa ajasta on loppujen lopuksi sitä normaalia arkea: välillä tuntui, että asuin lastentarhassa, olin jo kakskymppisenä mammavaatteisiin pukeutuva yksinhuoltajaäiti tai muuten vaan neljän seinän sisään jumittunut tylsimys. Työn puitteissa keskittyi tietenkin niiden lapsien kaitsemiseen, paistinpannun pesemiseen tai tavaroiden järjestelemiseen: ei se homma erityisen hehkeää missään maailman kolkassa ole. Sen kuitenkin opin, että sitten, kun on velvollisuudet suoritettu, ja vieläpä ihan hyvällä tuloksella, pystyi hyvällä omallatunnolla vaihtamaan vapaalle; oli se sitten loppupeleissä bailuilta Barnassa, kävelykierros ostarilla, leffa oman huoneen turvassa, lenkki lähialueilla tai nukkumista peitteen mutkassa.


Alkuun hämmensi suuresti se, että asuessa perheen kanssa työ- ja vapaa-ajan raja on häilyvä. Olin työskennellyt juuri ennen au pair-vuottani tiukasti toimistoaikatauluja ja kahvitaukoja noudattavassa kesätyöpestissä, enkä osannut oikein varautua siihen, että "kotona työskentelyssä" saattaa joutua tekemään työtä (auttamaan lapsia tai saamaan ne aisoihin, tekemään arkisia kotitöitä...) vaikka olisikin "vapaalla", ja toisaalta taas työnteko saattaa tuntua toisinaan kuin lomalla ololta (lasten kanssa leikkiminen, olohuoneen sohvalla lehden lueskelu, sillä aikaa, kun lapset puuhaa omiaan, elokuvien katselu, uima-altaalla olo...). Rutiinien muodostuessa tämä "ahdistus" kuitenkin helpottui, sillä vaikka välillä olisinkin joutunut tekemään enemmän työtä tai pidempää päivää, tiesin, että siellä jossain häämöttää myös viikonloppu tai vapaa-ilta, tai ainakin rennompia hetkiä.

Vuoden aikana olen oppinut valtavasti asioita, en ainoastaan Espanjasta ja Kataloniasta, vaan myös perhe-elämästä, ihmisistä ja itsestäni. Olen oppinut huomaamaan, että on olemassa monenlaisia perheitä, ja heillä erilaisia tapoja tehdä asioita. Ei ehkä ole olemassa juuri sitä kaiken kattavaa oikeaa tapaa järjestellä ruokailuvälineet keittiönlokerikkoon (vai kuuluuko ne edes vetolaatikkoon laittaa?), mutta erilaisia tapoja kylläkin. Olen myös oppinut suhtautumaan asioihin eri tavoin: voin nähdä itse asian näin, koska äitini ja isäni niin minulle on opettanut jo ihan pienestä asti, mutta ymmärrän myös, että joku muu on oppinut näkemään sen jo lapsuudestaan asti toisella tavalla. Tästä erittäin hyvänä esimerkkinä lastenkasvatus. Olen joutunut pohtimaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin mm. mikä on hyvä tapa rangaista tai palkita villiintyviä lapsia, ymmärtääkö neljävuotias vielä loogista selittelyä, miksi jotakin saa tehdä, ja miksi jotain ei, tai millaiset tv-aikataulut, tietokonesäännöt. kotitehtäväpakot tai leikkihetkiajoitukset tulisi lapsille laittaa. Samalla kuitenkin olen oppinut, että ei vanhemmistakaan varmasti kukaan ole aina täydellinen: on se sen verran vaikeaa tuo lasten kanssa oleminen aina välillä. Myös oivallus, että muksut eivät ole kuitenkaan minun katrastani, helpotti paljon panikointiani, sillä vaikka minun tehtävänäni on ollut toki tukea lapsia ja heidän kehitystään, en voi muuttaa heitä tuosta noin vain enkeleiksi. Vanhemmat ovat loppupeleissä ne pomot. Lapsilla on ollut elämää ennen minua, ja heillä tulee jälkeenikin olemaan, joten en voi olla muuttamassa heitä omalla olemisellani valioyksilöiksi naps vain. En myöskään voi olettaa, että heille iskostuu englannin kieli takaraivoon, klik, siinä se. Voin vaan kiltisti jatkaa siitä mihin edellisen au pairin kanssa oltiin jääty, ja kunnioittaa niitä periaatteita, joilla perhe toivoo lapsista pidettävän huolta. (Jos maapähkinäsuklaalevitettä tulee laittaa vain toiselle puolelle kerrosvoileipää, laitan sitä vain toiselle puolelle. Jos keittiöntuoleista ei saa rakentaa leikkejä, niistä ei sitten rakennella mitään.)

En ole koskaan päässyt näin hyvin seuraamaan lasten elämää kuin suurennuslasin alta. Lapset osaavat olla mielettömän ärsyttäviä ja suloisen ihania (yleensä ei samaan aikaan). Heidän on vaikeaa sanoa kiitosta, mutta aina ajoittain he yllättäen sen osaavat aina jollain kumman tavalla näyttää–vaikka juuri tuntuisinkin, että on ollut aivan kamala hoitotäti, joka vaan nalkuttaa. Olen voinut seurata näiden mukuloiden kasvua jopa psykologisten pähkäilyjen pohjalta, sillä olen mm. huomannut sen kehityksen, mikä pienimmillä on tapahtunut piirtämisen ja lautapelien ymmärtämisen suhteen. 6-vuotias oppi vuoden aikana jo lukemaan, ja molemmat pienimmistä tänä kesänä uimaan. Olen pannut merkille myös, kuinka vanhin poika alkaa olemaan nuorenpojan alku omine mielineen ja äksyilyineen...

Kesällä pohdimme, tulisiko minun nyt au pair-vuoden päätteeksi vaihtaa puhelinliittymääni (alunperin perheen minulle antama). Hostisä kysyikin, kuinka monta uutta tuttua olen saanut tämän vuoden aikana, tarkoittaen, miten monella on espanjalainen numeroni, ja miten suuri vaiva se olisi vaihtaa. Arvioin luvuksi viitisenkymmentä. 50! Aivan uskomaton määrä uusia tuttuja, ja todellakin, moni heistä vain ns. tuttuja, mutta useimmat heistä kaikki niin ystävällisiä, ja sellaisia, joihin voisi ottaa yhteyttä, jos haluaisi jotain tehdä, ja kaipaisi seuraa. Joukossa on kuitenkin ollut helmiä, joiden kanssa pidämme vieläkin yhteyttä, ehkä tapaamme vielä tulevaisuudessakin, ja jotka ovat jääneet mieleen merkittävinä ystävinä täällä oloaikanani.

Tiedän, että olen ollut hyvin onnekas au pair-vuoteni osalta, joten on ehkä puolueellista sanoa, että ”kannattaa”. Mutta hyvän perheen löytyessä kokemus on yleensä sanoinkuvaamattoman hieno. Sen voi ainakin sanoa helposti näin jälkeen päin, vaikka toisaalta voin myös myöntää, että tällä hetkellä olen jo valmis tekemään vaihteeksi jotain muuta. Aika aikaansa kutakin.

Tässä muutamia plussia ja miinuksia au pair- vuodesta, etenkin Barcelonassa:

+ hieno kaupunki, hyvät kulkuyhteydet, aina tapahtuu
+ aurinko ja sää, ranta
+ ulkonakäynti (baarit ja kahvilat) halpoja
+ ystävälliset ihmiset
+ kielen ja kulttuurista oppiminen
+ itsenäistyminen, rohkeuden ja uskaltamisen kasvu
+ uusiin ihmisiin tutustuminen
+ uusiin tilanteisiin meneminen
+ hyvännäköiset tummahippiäismiehet
+ pussaillaan ja halitaan paljon
+ hyvää ruokaa (tosin tuntuu, että melkein aina pyörii samat menut)

+/- uloslähtiessä ei tarvitse laittautua ja tälläytyä
+/- guapa (”kaunis”)- huutelut kaduilla
+/- halvat vaatekaupat (huonona puolena, että tulee ostettua helposti)
+/- valvotaan myöhään

- juttelemaan tulevat outot tyypit, pitää yrittää ignorata muutamalla tökeröllä sanalla
- ihmiset eivät osaa usein englantia (aluksi oli hankalaa)
- Renfe-junat ovat usein myöhässä ja lähtöraiteet sekavia
- kaupat eivät ole auki sunnuntaisin
- metrossa ja ruuhkaisilla tai tunnetuilla julkisilla paikoilla pitää pitää tavaroistaan hurjan hyvää huolta (taskuvarkaita on tuhottomasti)
- korkkarit joutuu jättämään kotiin liian usein (aina kävellään paljon, kadut mukulakivisiä, asemilla portaita, aina ylämäkeä...)
- kahvit on aina liian pieniä